Helsingin toisesta keskustasta tehdään vielä ensimmäistä kamalampi

Helsingin väkimäärä kasvaa ja kaupungissa on siksi käynnissä useampia suuria rakennusprojekteja, muun muassa Kalasatamassa ja Pasilassa. Pasilan uuden keskuksen rakentamisprojektia on markkinoitu niin tehokkaasti ”Helsingin toisena keskustana”, että muun muassa YLE on omaksunut nimityksen uutisointiinsa. Kalasataman ja Pasilan rakentamishankkeet ovat molemmat pitkäjänteisiä suurprojekteja, jotka muokkaavat merkittävästi helsinkiläisten yhteistä kaupunkitilaa.

Huomionarvoista näissä rakentamisprojekteissa on, että molempien keskiössä on alueelle nouseva suuri kauppakeskus. Kivijalkakauppoja, elävää kaupunkia ja toimivaa katutilaa korostavana aikana tämä tuntuu kummalliselta. Onko kaupunkikehittämisen ytimessä todella oltava tylsien ostaritilojen luominen? Esimerkiksi Helsingin Yleiskaavan visio kaupungista vuonna 2050 on tällainen:

Helsinki on vuonna 2050 rohkeasti urbaani, elämää sykkivä metropoli. Urbaani Helsinki on enemmän kivijalkakauppoja, pyöräkaistoja, raitiovaunujen kolinaa, torikahveja, kansainvälisyyttä, kaupunkituottavuutta, rantasaunoja, kaupunginosatapahtumia sekä kävelykatuja.  —  Kävelykatuja ja katutiloihin avautuvia toimintoja löytyy ympäri Helsinkiä. Ihmiset kerääntyvät julkisille paikoille järjestämään omia tapahtumiaan, tapaamaan toisiaan, viettämään aikaa ja tekemään työtä vuodenajasta ja vuorokauden ajasta riippumatta.

Kauppakeskuksissa vuokrat ovat tyypillisesti korkeita, tilankäyttö rajattua ja liikkeiksi valikoituu kansainvälisiä ketjuja, jotka on nähty jo moneen kertaan. Persoonallinen, paikallinen, omaehtoinen tai edullinen ei oikein sovi kauppakeskuksen logiikkaan, ellei edullisuus sitten onnistu myymällä valtavia määriä liukuhihnatavaraa.

Ostoselämyksiä tärkeämpi kysymys on tietysti, millaista kaupunkitilaa kauppakeskus on. Haastattelin taannoin lehtijuttuun maantieteen professori Hille Koskelaa, joka puhui muun muassa siitä, miten vähän epäkaupallista tilaa Helsingin keskustassa on ja miten vaikeaa vähävaraisen on liikkua tiloissa, jotka edellyttävät ostamista. Kampin keskus nousi keskustelussamme esiin tilana, jossa julkinen ja yksityinen sekottuvat, kun kauppakeskuksessa sijaitsee bussiterminaaleja ja metroasema. Ongelma tässä on, että kauppakeskus rakennetaan ennemmin eksyttämään kävijä aina vain uusiin kauppoihin siinä missä aseman pitäisi auttaa nopeassa suunnistamisessa. Pasila on merkittävä liikenteen solmukohta ja tulee myös olemaan tulevaisuuden merkittävä kävijöiden eksyttäjä.

Kun lukee Kalasataman ”Redin” ja Pasilan ”Triplan” verkkosivuja, on vaikea päättää, kumpaa vihaisi enemmän. Molempien sivut lupaavat tylsää, rahaa vaativaa ja siten ulossulkevaa kaupunkielämää.  Heitin kolikkoa ja päädyin keskittymään tällä kertaa ensisijaisesti Triplaan. Tämä kaupungin toinen keskusta ja Pasilan ”keskustakortteli” esitellaan rakennusyhtiö YIT:n verkkosivuilla aikamoisin sanankääntein:

Vetovoimainen kaupunkikulttuuri ruokkii kaikkia aisteja ja imee mukaansa kellon ympäri. Mall of Tripla kutsuu elämään ja se kutsuu kuluttamaan. Siellä kulttuuri, viihde, ruoka ja juoma tukevat toisiaan. Vihreät keitaat antavat tilaisuuden hengähtää. Mall of Tripla on kaupunki kaupungissa, josta ei tarvitse koskaan poistua. Tervetuloa Suomen parhaaseen brändiseuraan.

Ajatella, mahdollisuus jäädä ikuisiksi ajoiksi kauppakeskukseen! Keskuksen mairealla esittelyvideolla luvataan myös, että kauppakeskuksesta tulee suurempi kuin Kampin keskuksesta, Suomen suurin. Lupaus kulttuurista tai ”kaupunkikulttuurista” kuitenkin herättää kysymyksiä. Mistä kulttuurista nyt oikein puhutaan? Ylimpään kerroksen luvatuista elokuvateattereista ja alakerran katuruuasta? Siitä, että kerroksilla on “Little Manhattanin” kaltaiset näennäisen menevät englanninkieliset nimet, vaikka kaikki tietävät, että Manhattanilta ollaan aika kaukana? Myös Helsingin kaupungin, YIT:n ja kunnallisten sekä valtiollisten infrayhtiöiden yhteisellä ”Uusi Pasila” –sivustolla lupaillaan ”elävää kulttuuritoimintaa”, mutta missään ei viitata siihen, miten tämä käytännössä toteutuu. Onko alueelle tulossa teattereita, tapahtumatiloja, bändikämppiä tai järjestötiloja? Todennäköisesti ei ainakaan kahta viimeistä, koska niissä ei tarvitse ostaa mitään.

Helsingin kaupungin ”ensimmäinen keskusta” ei ole sekään kummoinen, mutta ainakaan tilaa ei hallitse vain yksi kauppakeskus, vaan siellä on kauppakeskusten rinnalla myös  kirjastoja, toreja, ravintoloita, yliopiston rakennuksia ja ylioppilaskunnan järjestötiloja. Se ei ole Triplan tavoin ”kaupunki kaupungissa”, eli kauppoja kauppakeskuksessa, vaan ihan vain kaupunki.

Tripla-konsepti on tehty jopa liian helpoksi kritiikin kohteeksi: Se on taas yksi esimerkki suuren rakennusyhtiön ja kaavoittavan kaupungin mielikuvituksen ja kriiittisen ajattelun puutteesta. Uudistuvan kaupunginosan keskukseksi on rakennettu passivoiva kuluttamisen tila, ja sen ympärille rakentuva asuinalue tuntuu jääneen unholaan. Havainnekuvissa asumiseen keskittyvä ”Ratapihakortteli” näyttää lähinnä Jehovan todistajien paratiisikuvaukselta, jossa ihmiset viihtyvät tyhjissä tiloissa ilman mitään ulkoista syytä. Muunlaisia tiloja, kuten asukastaloa, kirjastoa, skeittipuistoa tai galleriaa, ei suunnitelmista löydy, tai sitten ne on piilotettu kauppakeskushypen taakse. Uusi Pasila –sivuilla, joiden taustalla on myös Helsingin kaupunki, puhutaan paljastavasti koko ajan ”asiakkaista” esimerkiksi kävijöiden, käyttäjien tai asukkaiden sijaan.

PASILA.png

Tehtävä: kumpi kuva esittää tulevaisuuden Pasilaa?

Mitä sitten pitäisi tehdä kauppakeskuksen sijaan? Elettävää kaupunkia, esimerkiksi. Sellaista, joka mahdollistaa omaehtoisuuden, vetelehtimisen ilman rahaa, ryhmien kokoontumiset, taiteen tekemisen, urheilun, kaupunkitapahtumat ja pienyrittäjyyden. Kaupunkitilan pitäisi olla sellaista, että siitä ei tarvitse pelätä tulevansa häädetyksi pois. kauppakeskukset tyypillisesti ovat juuri niitä tiloja, joissa vallitsevat tiukat normit kävijöiden suhteen.

Sitä odotellessa minulla on uusi, muunneltu slogan mielessä Triplalle:

ODOTUKSET.png

Advertisements
Standard

Kaupunkikulttuuri on paljolti keskiluokkainen identiteettiprojekti

Katuruuassa piilee totuus kaupunkikulttuurista. Katuruoka-sana viittaa mutkattomuuteen. Siihen, että ruoka tehdään yksinkertaisesti ja sitä voi syödä ajattelematta syömisen etikettiä, ilman ruokailuvälineitä ja missä vain. Sen täytyy olla mutkatonta, tarjoillaanhan sitä rekasta! Todellisuudessa katuruoka tarkoittaa, että joku muutamasta Helsingissä toimivasta, tyypillisesti valkoisten miesten pyörittämästä yrityksestä myy ”etnistä” ruokaa yli kymmenen euron annoshintaan. Melkein kaikessa on korianteria. Katuruuan yksinkertaisuus tarkoittaa, että ruuassa on vain vähän aineksia. Se ei tarkoita, että sitä söisi kuka tahansa kaduntallaaja. Katuruuan syöminen on identiteettikysymys, ja sitä saa sellaisista paikoista kuin Etelä-Helsinki.

Kaupunkikulttuuri kuulostaa maaimaasyleilevältä käsitteeltä, mutta sillä ei yleensä tarkoiteta kaikkien kaupunkilaisten kulttuuria. Se tarkoittaa instagram-kuvissa hyvännäköisiä nuoria ihmisiä syömässä korianterilla kuorrutettuja katuruoka-annoksia ja juomassa craft beeriä. Kaupunkikulttuurilla rakennetaan vetoavaa, verkostoituvaa ja rentoa metropolia, jossa osaajat viihtyvät ja osallistuvat talouteen. Kaupunkikulttuuria Helsingissä määrittävät sen luomat mahdollisuudet kaapata taloudellista arvoa ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Halutaan ”pöhinää”, josta syntyy taloudellista aktiivisuutta.

Kaupunkikulttuuri voisi olla tapa määrittää uudelleen taloudesta riippumatta, mitä kaupungissa tehdään ja kenelle se kuuluu. Tällä hetkellä se sen sijaan toimii brändäyskoneena, jonka kautta keskiluokka kertoo tarinoita omasta arjestaan, vahvistaa asemaansa suhteessa muihin ja verkostoituu. Viihtyminen ja verkostoituminen taas hyödyttää niitä, jotka omistavat yritykset, joille kaupunkilainen keskiluokka työskentelee ja luo arvoa. Kaupunkikulttuurin lupaus tehdä kaupungista elettävämpi lunastetaan tyypillisesti luomalla keskiluokkaisia tiloja, joissa hienovaraisilla pukeutumisen ja ostamisen koodeilla osoitetaan omaa sijaintia sosioekonomisessa hierarkiassa. Tätä on enenevässä määrin Vaasankatu, tätä on Flow Festival, tätä on Teurastamo.

Tuntuisi aidosti vallankumoukselliselta idealta synnyttää sellaista kaupunkikulttuuria, johon voi osallistua sosioekonomisesta statuksesta riippumatta, sillä tapahtumia ja tiloja tyypillisesti määrittää keskiluokkainen hintataso ja kulttuurinen koodi. Tässä suhteessa vastarannankiiskinä toimivat kaupunginosafestivaalit, joissa vapaus nousee keskiluokkaisia kuluttamisen ja  erottautumisen tapoja tärkeämmäksi. Kaljakellunnassa vapaus vasta tiivistyykin, kun verkostoitumisen sijaan osallistujien tavoitteena on kieltäytyä toimimasta mitenkään yhteiskuntakelpoisesti tai rakentamasta seudulle houkuttelevan metropolin mainetta.

Kaupunkikulttuurin tarkoitus ei ole tehdä kaupungista sellaisenaan lähestyttävämpää. Sen sijaan se on tiettyjen, hyväosaisten ihmisten itselleen luomaa kulttuuria, johon osallistuminen näyttää mielekkäältä vain jos jakaa tuon ryhmän kulttuuriset preferenssit. Tyypillinen osallistumisen tapa on kuluttaminen. Sitä halutaan lisää, koska se sitoo oikeanlaisia ihmisiä metropoliin, ei siksi, että se olisi kaikille kivaa.

LISÄYS 9.5.2016 Kl 7.03: Kirjoituksen saamaan palautteeseen perustuva jatko-osa täällä

flow

Kuva: Alberto Garcia

Standard

Kuluttajan vapaus olla passiivinen

Ajatushautomo Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen on kirjoittanut eräänlaisen vastineen Alepa-fillareita ja kaupallista kaupunkitilaa käsittelevään blogimerkintääni. Ulkomainontaa liittyvistä huomioistani kimmokkeen saaneena Pursiainen toteaa toivovansa, että ” kaupallisuus tunkeutuu joka puolelle kaupunkitilaa. ”

Ensinnäkin sanon, että kirjoitukseen ei olisi järkevää vastata, ellei siinä olisi jotain vetoavaa. Minäkin tunnistan kaupunkitilojen neonvalojen kutsuvuuden enkä halua, että kaupunki on pelkkiä hallintorakennuksia. Onneksi näin ei tarvitsekaan olla.

Julkkisfilosofi Slavoj Žižek on sanonut, että on helpompaa kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu.  Pursiaiselle näyttää tämän toteamuksen hengessä todella olevan mahdotonta kuvitella kaupunkitilaan mitään muuta kuin lisää sitä, mitä siellä jo on. Olisiko tosiaan niin, että ilman ulkomainontaa Helsinki muuttuisi hallintorakennusten öiseksi saaristoksi?

Olen joskus viettänyt aikaa sellaisissa epäkaupallisissa tiloissa kuin Kalasataman konttiaukio ja Turun Kirjakahvila. Muutama asia joita niissä oli, olivat: valoja, ihmisiä, puhetta, musiikkia, ruokaa, aktiivisuutta. Kerran kävin katsomassa balkan-keikkaa kööpenhaminalaisen kirjaston yläkerrassa! Asioita, joita en nähnyt olivat ankeus, pimeys ja passiivisuus. Nämä paikat eivät olleet mustia hallintokortteleita, vaan kansalaisten oman aktiivisuuden määrittämiä, kaikille avoimia tiloja.

Koko keskustelu ulkomainonnasta, ajautuu sivuraiteille, jos se laitetaan koskemaan sitä, pitäisikö kaupungeissa olla aktiivisuutta. Totta kai pitäisi. Minä vain en oleta, että ainoa tapa synnyttää aktiivisuutta on täyttää puisto H&M:n mainostauluilla.

Pursiaisen puheenvuoro tarkastelee kaupunkitilan historiaa möykkynä ilman eroja. Aina on ollut kaupankäyntiä, joten miksi ei täytettäisi kaupunkia mainoksilla? Silloin hän ei kysy kysymystä siitä, millaista itse kaupunkitila on kokemuksellisesti? Millasta se on tänään?

Yksi vastaus tähän on: mikäli sinulla ei ole rahaa, et ehkä voi istua. Epäkaupalliset tilat eivät liity pelkkään kaupungin visuaalisuuteen vaan myös siihen, miten kaupunkitilaa voi käyttää ja kenelle se rajataan. Kaupallinen tila rajataan niille, jotka kykenevät osallistumaan taloudelliseen kiertoon. Ei-kaupallinen taas ei ole rajattua.

Laajempi kysymys koko keskustelun taustalla on kysymys vapaudesta. Minua ihmetyttää ajatus vapaudesta kuluttajan kapeana vapautena olla markkinointiviestinnän kohde. Paljon mielikuvituksettomampaa vapautta on vaikea kuvitella. Kuluttaja ei määritä itse, mitä kaupunkitilassa on, vaan alistuu globaalin kaupan voimasuhteisiin kaupunkitilassa, jonka ei edes tajua kuuluvan itselleen.

Vapauden käsitteeseen nimensä perustava ajatuspaja ei näe vapautta siinä, että paikallisesti ja omaehtoisesti määritetään mitä ympäristössä tapahtuu. Kansainvälisen suuryrityksen kaksikymmenmetrinen mainos talon seinässä on puhtain vapauden muoto, koska se edustaa yritysten omistajien vapautta omistaa, yrityksen vapautta mainostaa ja kansalaisen vapautta kuluttaa. Käytännöllisesti mitään passiivisempaa, kokemusta köyhdyttävämpää on vaikea kuvitella kuin tuon mainoksen katsominen, mutta teoriassa se on vapautta.

Pursiainen houkuttelee lukijaa samastuttavalla retoriikalla metrolaiturin nakkimyyjistä ja olutkojuista. Sellainen kuluttajuus onkin kivaa, mutta se ei kerro paljoakaan siitä, miten rajoittavaa ja ulossulkevaa läpikaupalliset, läpiyksityiset tilat todellisuudessa ovat. Vastakuvan tälle kivalle ja söpölle kuluttajuudelle löytää Helsingin Itäkeskuksesta, jossa vartijoiden yksi päätyö on rajata kuluttamiseen kyvyttömät ihmiset tilan ulkopuolelle. Onko heidän vapautensa vähemmän tärkeää, vai ovatko he mokaamalla omat asiansa luovuttaneet vapautensa pois?

Keskustelu kaupunkitilasta harhautuu helposti kohti abstraktioita: voi olla teoriassa johdonmukaista vaatia läpikaupallista kaupunkia, mutta ihan toinen kysymys on, voiko sellaisessa tilassa käytännössä elää ihmisarvoista elämää.

kbp

Kuningasidea-yhtye esiintymässä Kallio Block Partyssa vuonna 2014. Tämä kuva ei ole kaunis Alepan takia. Kuva: Maija Autio

 

 

Standard

Alepa-fillari on alennustilamme symboli

Aistiemme jatkuva tunkeileva pommittaminen vaikuttaa kulttuuriseen elämäämme.

Näin brittilehti Guardian siteeraa YK:n kulttuurioikeuksien lähettiläs Farida Shaheedia katumainonnan vaikutuksista. Lehden viime vuonna julkaisema pitkä artikkeli käsittelee ulkomainonnan vastaista liikettä, joka on levinnyt monien eri maanosien metropoleihin. Samassa artikkelissa siteerataan ulkomainontayritys Clear Channelia, joka kuvailee ulkomainontaa näin:

Kun brändit mainostavat kaduillamme, niistä tulee osa julkista sosiaalista tilaa ja ne tulevat osaksi ihmisten ajatuksia ja keskusteluja.

Kuulostaa pelottavalta, eikö?

Helsingissä kaukaisten metropolien huolet ja kamppailut katutilasta eivät puhuta. Sen sijaan olemme innoissamme, kun kaupungin kauan odotettu uusi kaupunkipyöräjärjestelmä on viimein valmis vihittäväksi. Moni eurooppalainen metropoli, etunenässä Pariisi ja Kööpenhamina, on tullut saavutettavammaksi ja houkuttelevammaksi toimivan kaupunkipyöräsysteemin kautta.

Mutta: Kun pyöräsysteemiä on suunniteltu, kansainväliset keskustelut ulkomainonnasta ovat todella selvästi olleet toissijainen huoli. Samoin toissijaiseksi näyttää jääneen tyyli. Ja kritiikki kaupan monopolisoitumista kohtaan. Ja terve järki. Sanoinko jo terve järki?

Niinpä meille annettiin Alepa-fillari.

Ennen kuin tutustumme tarkemmin tähän pyörään, vilkaistaan, miltä verrokkikaupunkien Kööpenhaminan ja Pariisin kaupunkipyörät näyttävät.

velibit

Hiukan futuristinen ja muovinen ulkomuoto, ei juuri tekstejä, ei mainoksia. Kelpo menopelejä. Entä sitten Helsingin pyörä?

alepamies2.png

Tämä mies ei ole sattumalta allapäin. Hän ajaa Alepa-fillaria. Se on julkisen sektorin ja kaupunkitilan kurjistumisen näkyvä symboli.

S-ryhmän nykyinen markkinaosuus päivittäistavarakaupasta on 45,9 prosenttia. Pelkästään Alepoja on Helsingissä 69. Kaupan nimi muuten tulee sanoista Alennushalli Pajunen Helsingin nykyisen kaupunginjohtaja Jussi Pajusen suvun mukaan. Vapun jälkeen vihittävät pyörät ovat muistutus päivittäistavarakaupan monopolista ja Helsingin kyvyttömyydestä kunnioittaa itseään edes sen verran, että pitäisi julkista tilaa halkovat kaupunkipyörät omissa nimissään. Alennushallin pyörä kertoo alennustilastamme.

Julkinen ei-kaupallinen tila on Helsingissä vähissä, mikä on ollut muun maussa Keskustakirjaston rakentamisen yksi perustelu. Alepa-fillari ja kaikki Alepa-kaupat luovat yhdessä kaupunkitilasta kirkkaankeltaista Alepa-tilaa. Pyöräänkin Alepa-logo on kuvien perusteella saatu mahtumaan viisi kertaa. Siellä ihmiset näkevät Alepaa joka paikassa, ajattelevat Alepaa ja puhuvat Alepasta. Sellainen kaupunkitila on vähemmän monimuotoinen, siellä on vähemmän tilaa pienille yrittäjille, koska heidän liikkeistään kukaan ei koskaan kuule. Alepa-pyörä ei tietenkään yksin saa tätä aikaan. Se on vain kirsikka kakun päällä ja pitkän kehityksen symboli.

Kaupunkipyörä voisi olla ylpeydenaihe, kaupungin symboli. Alepa-fillarista ei koskaan tule sellaista. Se toimii symbolina ainoastaan halulle tehdä asiat niin halvalla kuin ikinä mahdollista ja myydä julkinen tila samalla parhaiten tarjoavalle.

Kaupunkipyörät ovat hieno lisä kaupungin liikennemuotoihin, mutta ne voisivat olla paljon enemmänkin. Helsinki olisi voinut antaa ihmisille mahdollisuuden pyöräillä niin, että pyörä kertoo jotain positiivista itse kaupungista. Olisimme voineet pyöräillä niin, että emme samalla näyttäisi naapurikaupan muovikassilta.

EDIT2 26.4. Kl 12.18: Kaupunkipyöräjärjestelmän hankkimisesta vastanneen HKL:n johtokunnan jäsen Lilja Tammisen mukaan “Alepa-fillari”-konseptista ei ole kerrottu johtokunnalle etukäteen. Tamminen sanoo vaativansa asiasta selvityksen.

EDIT1 26.4.2016 Kl 11.27: Tarkempi kuvien tarkastelu osoitti, että Alepa-logo on pyörässä ilmeisesti viisi, ei kolme kertaa.

 

Standard