Vaikeinta valkoiselle on pitää turpansa kiinni

Me valkoiset suomalaiset olemme huomionkipeitä. Kun järjestämme televisioväittelyn turvattomuudesta, kyse on meidän turvattomuudestamme. Ei niiden, joita heitellään polttopulloilla. Meille on tärkeää, että keskustelu etenee pillimme mukaan, ja että äänemme kuuluu. Siten koko suomalainen julkisuus on rakennettu.

Kun meitä syytetään rasismista, emme ymmärrä, mitä sillä tarkoitetaan. Meikäläinen puoluejohtaja voi kirkkain silmin väittää, että pelkkä puolueen koko todistaa, että se ei ole rasistinen. Emme suostu ymmärtämään, että rasistista järjestelmää pidetään yllä muillakin tavoilla kuin tekemällä natsitervehdyksiä.

Vaikeinta, käsittämättömintä meille on, että meidän pitäisi joskus omassa maassamme olla hiljaa. Sellainen sotii vastaan yhteiskuntamme peruspilareita: olemme kunnianhimoisesti sadan vuoden aikana rakentaneet täysvalkoiset lehdistön, kirjallisuuden radion, television, eduskuntalaitoksen, kokonaisen julkisuuden, joissa me valkoiset olemme voineet puhua keskenämme. Vasta viime vuosikymmeninä on nähty pieniä murtumia. Silti ei vielä koskaan ole valkoisen tarvinnut ihonvärinsa takia Suomessa vaieta.

Otetaan muutama tapausesimerkki:

Esimerkki 1. Ruskeat tytöt –blogin kaksi kirjoitusta (1, 2) Laura Lindstedtin Oneiron-teoksesta ja kulttuurisesta omimisesta synnyttävät laajan keskustelun. Sitä käydään facebookissa ja blogeissa, ja sen päätteeksi blogin kirjoittaja Koko Hubara avaa omimisen käsitettä jopa MTV3:n aamu-tv:ssä.

Keskusteluun osallistuu valkoinen suomalaiskirjailija Laura Honkasalo, joka kommentoi näin:

Keskustelu on vahvasti syyllistävää, ei vain ole ihan selvää, mistä pitäisi syyllistyä? Siitä, että olen kulttuurieliittiä edustava valkoinen etuoikeutettu cis-nainen?

Yksi vaihtoehto on lopettaa puhuminen, jos koko aihe tuntuu niin vieraalta. Harkita, että ehkä minua ei tarvita tässä keskustelussa, jossa on kyse kulttuurisesta tilasta sellaisille ihmisille, joiden esittämää valtakulttuurin kritiikkiä en halua tai pysty käsittämään. Kirjailijan ratkaisu kuitenkin on kirjoittaa lisää omasta oikeudestaan tilaan. Hänen viestinsä on: kaikesta pitää voida kirjoittaa.

Esimerkki 2. Taiteilija Riiko Sakkinen kirjoittaa blogitekstin ”Häiritsevät neekeriukot” (nimi sittemmin muutettu), jossa hän kertoo sankaritarinan antirasistisen taideteoksensa synnystä. Sakkinen on tilannut espanjalaisen rotustereotypioita toisintavan muovifiguurin itse kustomoimillaan ironisilla teksteillä. Huijaus on onnistunut niin hyvin, että valmistaja tykkäsi Instagramissa Sakkisen teosta esittelevistä kuvista.

Kun blogiteksti julkaistaan Kulttuurihäirikköjen facebook-sivuilla, Kalikwela Bai huomauttaa, että Sakkinen toisintaa ja vahvistaa rasismia, jota yrittää vastustaa. Syntyy pitkä keskustelu, jossa valkoinen Sakkinen muun muassa vetoaa itse kokemaansa rasismiin Espanjassa ja puolustaa vapauksiaan taiteilijana.

bai.png

Kuvankaappaus: Toimittaja testaa -blogi

Sakkiselle ei näytä olevan selvää, mikä ero on olla etuoikeutettu suomalainen valkoinen taiteilija ja rodullistettu suomalainen. Minäkään en väitä tuota eroa ymmärtäväni. Sakkinen kuitenkin tietoisesti häivyttää koko eron sanomalla, että ymmärtää rasismia kokemustensa perusteella. Kun neekeri-sana poistetaan hänen tekstinsä otsikosta, Sakkinen ilmoittaa lopettavansa yhteistyön Voima-lehden kanssa, jonka alustalla blogi julkaistiin. (Tapauksesta lisää täällä.)

Näiden kahden esimerkin asetelmissa tuntuu olevan kyse valkoisen arkemme yhdestä perusoletuksesta. Siitä, että ymmärryksemme voi läpäistä kaiken. Ottamalla asioita haltuun lukemalla ja kirjoittamalla voimme tavoittaa sellaiset kokemukset, jotka eivät ole omiamme. Voimme tavoittaa vaikkapa rodullistettujen tai seksuaalivähemmistöjen kokemukset niin hyvin, että lopulta ei ole väliä, olemmeko kokeneet ne vai emme. Voimme myös määritellä, mitä rasismi on. Samalla koko kysymys, pitäisikö ihmisten kertoa tarinansa itse, mitätöityy.

Tätä idealistista näkemystä haastaa ajatus ihmisistä kaiken ymmärtävien sielujen sijaan kehoina, joihin syntymästä lähtien kirjataan ulkopuolelta toisistaan eroavia merkityksiä. Ihmisestä tulee rodullistettu tai ei-rodullistettu tai jotain siltä väliltä jokapäiväisisten kohtaamisten, luettujen tekstien ja myös esimerkiksi pahoinpitelyjen kautta.

Niin kuin rodullistettujen kokemuksiin, myös meidän suomalaiseen valkoisuutemme kuuluu erityispiirteitä, vaikka itse luulemme sitä vain neutraaliksi normaaliudeksi: Erityispiirteitämme ovat, että me emme opi olevamme marginaali. Päinvastoin opimme, että äänemme on tärkeä ja että me olemme normaaleja. Normaalius kirjataan kehoihimme.

Kun ihmistä ajattelee tällä tavalla kehona, ei olekaan enää niin selvää, että suomalainen voi ymmärtää rasismia sen kokijan perspektiivistä. Rodullistetun kokemusta empaattisesti kuvitteleva suomalainen saattaa kokemuksen omimalla itse asiassa ylläpitää rotuhierarkioita, joita yrittää purkaa. Vaikka joku valkoinen joskus tavoittaisikin jotain oleellisesta rodullistetun kehon kokemuksesta, se ei poista ongelmaa:  Jokainen puolestapuhuminen vahvistaa valkoisen julkisuutemme rodullistettujen kokemusta hylkivää luonnetta.

Siksi välillä olisi hyvä väistyä ja vaieta. Antaa määrittelyvalta niille, joilta se on rasistisen kulttuurin moninaisten ulossulkevien käytäntöjen kautta riistetty. Mutta se on niin vaikeaa.

Jos kulttuuria ajattelee kamppailuna, ja miksi ei ajattelisi, molemmat esimerkkitapauksemme päättyivät jokseenkin onnellisesti. Hubara puhui televisiossa fiksuja kulttuurisesta omimisesta valkoiselle toimittajalle, joka kuunteli, vaikka vähän rakastikin omaa ääntään. Sakkisen blogitekstin otsikko muutettiin ja keskustelussa nousi näkyväksi ajatus valkoisen antirasismin sudenkuopista. Ehkä näitä kahta esimerkkiä voi tulkita pieninä murtumina, joita voi kasvattaa.

Jatkaisin, mutta olen jo puhunut liikaa.

EDIT 17.3. kl 20.10: Laura Honkasaloa koskevaa osuutta tarkennettu.

Advertisements
Standard

Keskustelu, jota ei käyty

Koko Hubara on synnyttänyt aiheellisen keskustelun suomalaisen kirjallisuuuden kulttuurisesta omimisesta (cultural appropriation). Kaikki alkoi Hubaran blogitekstistä ”Othe(i)ron”, jossa hän käsittelee Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin Oneiron-teosta ja sen juutalaiskuvastoa. Hubara kritisoi muun muassa eksotisoivaa hepreankielisten kirjainten käyttöä ja sellaisen marginaalisen kulttuurisen kokemuksen varastamista, johon hän itse osin samastuu.

Tässä tekstissä en ota kantaa siihen, pitävätkö Hubaran syytökset paikkansa. Sitä keskustelua käyvät jo minua perehtyneemmät kirjoittajat.

Oneiron julkaistiin syksyllä. Tänä keväänä julkaistiin Ranskassa keski-ikäisen valkoisen tuomarin Marc Trévidicin romaani Ahlam. Siinä länsimainen, rikas ja koulutettu taiteilija Paul muuttaa Tunisiaan viattomalle Kerkennahin saarelle maalaamaan maisemia. Hän ystävystyy kalastaja Farhatin kanssa ja alkaa opettaa tämän lapsille taiteita. Poika Issam alkaa maalaamaan ja tytär Ahlam soittaa pianoa. Paulin katse hallitsee romaania erityisesti alussa, ennen kuin aikuisiksi kasvavien Ahlamin ja Issamin näkökulmat tulevat mukaan. Vaikka Ahlam saa romaanissa oman äänen, hänen ja Paulin suhdetta määrittää sama epätasapaino kuin Paulin ja Tunisian suhdetta ylipäätään. Paul käskee ja kirjailija on kirjoittanut Ahlamin haluamaan totella. Paul maalaa ja Ahlam toimii mallina, on kaunis ja eksoottinen.

Trévidicin romaanissa omimisen ongelmat ovat ilmeisiä, joten se on hyvä ja samalla epäreilu esimerkki suhteessa Lindstedtiin. Se pitää yllä sääntöä, että keskiluokkaisilla valkoisilla on etuoikeus tonkia sellaisten ryhmien kokemuksia, joilla ei ole vastaavia mahdollisuuksia kirjoittaa vastatekstejä. Monilla ei ylipäätään ole mahdollisuuksia käydä keskustelua eksklusiivisilla kirjallisilla areenoilla, edes Ranskassa.

Hubara kertoo yrittäneensä saada Laura Lindstedtin radioon keskustelemaan omimistematiikasta, mutta Lindstedt kieltäytyi, koska ei pitänyt näkökulmaa relevanttina.

Nyt onkin hyvä katsoa, mitä kautta Lindstedt itse ylipäätään käy keskustelua.

Hän on kirjoittanut romaanin eli keskustelee kirjallisella kentällä. Hän viimeistelee väitöstutkimusta, eli keskustelee kirjallisuudesta keskustelevalla akateemisella kentällä. Häntä on myös haastateltu muun muassa Suomen Kuvalehteen, eli hän keskustelee porvarillisen julkisuuden kentällä. Näitä kaikkia kenttiä yhdistää kaksi asiaa: eksklusiivisuus ja valkoisuus. Lindstedtillä on mahdollisuus valita areenansa (ja myönnettäköön, että Finlandia-puheen käyttäminen leikkauspolitiikan arvosteluun tekee minusta hänen ikuisen faninsa ja seuraajansa).

Nyt kun lukija on huijattu näin pitkälle, voin paljastaa, että en ole lukenut Oneironia. Silti pidän tätä pointtia sanomisen arvoisena:

Suomessa ei tarvitse keskustella ihonväristä, kulttuureista tai etuoikeuksista, jos ei halua tai jaksa. Vastaukset Hubaran blogiteksteihin ovat osin osoittaneet juuri tällaista väsymystä: ”en ymmärrä” on yleinen kommentti Ruskeat tytöt –facebook-seinällä.

Oneironin syyllisyyttä tai syyttömyyttä tärkeämpää keskustelussa on se, että se paljastaa keskustelun olemattomuuden aiheen ympärillä. Suomessa romaaneja kirjoittavat etuoikeutetut ihmiset, joiden vapautta kuvitella toiseuksia ei kukaan ole tähän mennessä yrittänyt kyseenalaistaa. Sen sanominen, että kirjoittajalla on väliä, ei sovi perustelematta jäävään kliseeseen, että kaikesta pitää voida kirjoittaa.

Keskustelua veisi eteenpäin huomion kääntäminen kustantamisen rakenteisiin, siihen, että niin vähän eriväristen ja eritaustaisten kirjoittamaa kirjallisuutta julkaistaan. Huomion kiinnittyminen vain yhteen kirjailijaan yksinkertaistaa oikeasti koko kirjallista julkisuutta koskevaa asetelmaa.

Osa keskustelijoista näyttää luottavan siihen, että kirjallisuus jotenkin itsestään tulevaisuudessa antaisi tilaa vähemmistöille ja valtakulttuurin ulkopuolelle jääville. Ilman kamppailua näin ei varmasti tapahdu.

Hubara joka tapauksessa osasi viitata kipukohtiin, joita oireellisesti ei julkisessa keskustelussa ole juuri näkynyt. Tarkoista väitteistä ja sävyistä voi ja pitää tietysti keskustella.

veikkanen

Standard