Olemme epäonnistuneet, mitä seuraavaksi?

Sipilän hallitus on toiminut reilun vuoden. Tuona aikana on päätetty leikkauksista koulutuksesta ja pienituloisilta sekä työttömiä kurittavista ja nöyryyttävistä toimista. Hallituksen alkukausi oli aktiivista mielenosoitusten aikaa samalla kun punavihreä oppositio vastusti kurjistamispäätöksiä eduskunnassa.

Vuotta myöhemmin ollaan tilanteessa, jossa päätetään uusista koulutusleikkauksia ja palkanalennuksiin johtavaa kilpailukykysopimuksen syntymistä juhlistetaan viimeistenkin liittojen taivuttua pitkien neuvottelujen jälkeen. Hallituspuolueista perussuomalaisten kannatus on puolittunut, keskustan ja kokoomuksen säilynyt korkeahkona. Oppositiopuolueista vihreät on kasvattanut selviten kannatustaan. Puolue on torjunut ehdotuksen punavihreän blokkipolitiikan rakentamisesta, mikä saattaa vihjata, että se on valmis tekemään seuraavassa hallituksessa yhteistyötä porvaripuolueiden kanssa.

Puoluepolitiikalta ei ole varaa odottaa pelastusta Suomen oikeistolaisimmassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä vuosikymmeniin. Suuri perustulo ei näytä kiinnostavan ketään sen vertaa, että sitä pidettäisiin aktiivisesti esillä, työntekoa pyhempää asiaa ei osata keksiä edes vasemmistossa ja leikkauspolitiikan tuskat unohtunevat oppositiopuolueiltakin helposti, mikäli vain portti hallitukseen aukeaa.

Yksi suuri asia, joka on tärkeää tunnustaa vuosi Sipilän hallituksen aloittamisen jälkeen on, että leikkauspolitiikan vastainen liike on epäonnistunut. Kansalaisliikehdintä ei ole saavuttanut merkittäviä voittoja eikä olla myöskään onnistuttu artikuloimaan tavoitteita, politiikan uutta suuntaa tai subjektia. Vuodesta toiseen mielenosoituksissa kaikuvat samat iskulauseet kansan kapinasta, miljonääri-Sipilästä ja köyhistä, mutta kukaan ei oikein osaa sanoa, mitä halutaan. Halutaanko teolliset työpaikat takaisin ja lisää ihmisiä Kelan palkkalistoille? Onko leikkauspolitiikan vastaisen liikkeen tavoite palata byrokraattiseen ja väestöllisesti homogeeniseen hyvinvointivaltioon, vai onko tämäkin tunkkainen tavoite liian konkreettinen?

Moni on pitänyt epäoikeudenmukaisena sitä, että 3. syyskuuta järjestetystä hallituspolitiikan vastaisesta mielenosoituksesta ei uutisoitu Helsingin sanomissa. Vaikka porvarilliselta medialta ei paljoa kannata odottaa, ei Hesarin päätös ole täysin yllättävä. Mielenosoitus ei liittynyt mihinkään konkreettiseen, ajankohtaiseen itsensä ulkopuoliseen asiaan, vaan sen viesti ja ajankohta olivat täysin geneerisiä. Sen olisi voinut järjestää koska tahansa. Se ei myöskään esittänyt mitään uutta vaatimusta, vaan toisti samaa mitä aiemminkin on sanottu.

Suomesta puuttuu tällä hetkellä liike, joka onnistuisi puhuttelemaan erilaisissa tilanteissa olevia ihmisiä juuri nyt, kiinnittymään haluihimme ja vaatimaan jotain sellaista mikä lisäisi vapauttamme. Liike, joka olisi riittävän röyhkeä irtautumaan valtion, kansan ja työn kaltaisista ongelmallisista ja vapautta rajoittavista kehyksistä. Sellaisen liikkeen rakentamisen aika ei ehkä vielä ole tullut. Tällä hetkellä osaamme vain suut auki katsoa, miten vuosikymmenien aikana rakennetut sosiaalitulon muodot viedään käsistämme.

Aion marssia jokaisessa hallituspolitiikan vastaisessa kulkueessa vaikka pitäisin niiden tavoitteita kuinka hatarasti muotoiltuina. Silti toivon, että nyt kun Suomen oikeistolaisimman politiikan kautta on jatkunut vasta yhden vuoden, osattaisiin pysähtyä ja käynnistää kriittinen keskustelu siitä, mitä oikeastaan ollaan tekemässä. Olisi tärkeää miettiä, millaisia taktiikoita konkreettisissa aktioissa pitää käyttää, mutta samalla myös kehittää laajempaa yhteiskunnallista analyysia: Työväestön kriisi ei alkanut Sipilän hallituksen valinnasta, vaan laajat eurooppalaisen tason muutokset liittyen työn tuottavuuteen ja työväestön neuvotteluvoiman heikkenemiseen ovat pohjustaneet nykyistä leikkauspolitiikkaa jo vuosikymmenien ajan. Näitä kysymyksiä yritettiin tuoda esiin voimallisimmin kymmenen vuotta sitten prekarisaatioliikkeen aktioissa, mutta tuntuu että vain vähän noista opeista on jäänyt nykyisen leikkauspoliittisen liikkeen hyppysiin.

Omien saavutusten juhlistaminen tuntuu paremmalta kuin oman epäonnistumisen tunnustaminen. Se, että saadaan tuhansia ihmisiä kaduille on toki osoitus siitä, että erittäin moni ihminen pitää nykyistä yhteiskunnallista kehityskulkua ongelmallisena. Silti olisi tärkeää pohtia, miten ihmisiä saataisiin kadulle kaksinkertainen, kymmenkertainen määrä. Miten heidät saataisiin jäämään kaduille? Miten pakotetaan hallitus perumaan koulutusleikkaukset? Miten organisoidaan itsensätyöllistäjien lakko? Miten ylipäätään rakennetaan liikkeitä 2010-luvulla? Näitä kysymyksiä on aika pohtia nyt, koska vaihtoehtona on vaipua toistamaan samoja toimimattomia keinoja vuodesta toiseen.

avaimet.jpg

Advertisements
Standard

Mikael Jungner on osa omaa ongelmaansa

Entinen demarikansanedustaja, nykyinen viestintäyhtiö Kreabin Helsingin yksikön toimitusjohtaja Mikael Jungner on kertonut facebookissa näkemyksensä ihmiskunnan ongelmien syistä. Jungnerin mukaan ”tyhmän enemmistön tonttuilu” on se liikevoima, joka suistaa maailman katastrofiin. Tilalle tarvittaisiin lisää ”avarakatseisia älykköjä”. Esimerkkejä tällaisista ongelmista ovat Jungnerin mukaan Donald Trumpin suosio, Brexit-äänestys, suomalaisten rasismi ja Turkin tilanne.

Jungner näyttää sijoittavan itsensä avarakatseisten puolelle. Hän on itse dynaaminen, nykyaikainen ja ratkaisukeskeinen ihminen, ei todellakaan osa ongelmaa. Hän on keski-ikäinen rikas valkoinen mies, poliittisesti keskeltä oikealla, hypännyt politiikasta lobbaajaksi ja halveksuu itseään heikommassa asemassa olevia. Täydellinen älykkö, mikäli älykön määritelmä on henkilö, joka sijoittaa itsensä kaikkien valta-asemien ulkopuolelle ja luulee näkevänsä maailman sen yläpuolelta.

Jos sitten katsotaan niitä konkreettisia esimerkkejä, jotka Jungner esittää tyhmän enemmistön tonttuilusta, melkein kaikissa näyttää jollain tavalla olevan kysymys demokratiasta, siis siitä, että ihmiset päättävät omista asioistaan. Juuri se on selvästi ongelmallista, koska ihmiset eivät ole riittävän kypsiä. Jungnerin tulkinnasta poiketen kuitenkin sekä Trump että Brexit voidaan kuitenkin nähdä ilmiöinä, joissa demokraattisen systeemin kriisi johtaa protestiin, joka toki on kamalalla tavalla suunnattu, mutta kuitenkin  protesti. Kyse ei siis ole vain Trumpista tai Brexitistä, vaan siitä, että valta pakenee ihmisiltä ja he haluavat ottaa sen takaisin, päättää itse ohi eliittien. Koko Yhdysvaltojen poliittinen järjestelmä, samoin EU, tukevat taloudellisten eliittien vaurastumista ja ovat vaikeita hahmottaa kokonaisuuksina. Ihmisillä on kokemus, että heidän asemansa kurjistuu suhteessa muihin, ja että poliittinen päätöksentekojärjestelmä ei muuta tätä tilannetta.

Jungner näyttää näkevän demokratian suurimpana ongelmana ihmisten tyhmyyden, ei järjestelmää itseään. Siinä voi olla järkeä silloin, jos oma asema taloudellisessa ja poliittisessa eliitissä perustuu uusliberalistisille opeille esimerkiksi valtiosta markkinoiden häiriöttömän toiminnan takaajana, vyönkiristyspolitiikasta ja pankkien tukemisesta verorahoilla. Höttöinen puhe henkisestä kasvusta ja koulutuksesta kuulostaa ihan kivalta, mutta on muistettava että Jungner itse on poliittisessa toiminnassaan pyrkinyt nimenomaan pienentämään julkista sektoria ja pelotellut valtion velanotolla. Hänen menneistä vaalikonevastauksistaan saa kyhättyä helposti elinkeinoelämän ja rikkaiden valkoisten ihmisten etuja pönkittävien näkemysten kollaasin. Muun muassa kehitysyhteistyövarojen lisääminen oli vuonna 2011 Jungnerin mukaan mahdotonta valtion velkaantumisen takia.

Jungner haluaisi, että ihmiset toimisivat poliittisessa järjestelmässä järkevämmin, mutta on omalla urallaan omistautunut verkostoitumaan taloudellisten ja poliittisten eliittien kanssa ja myös välittämään lobbarina näiden keskinäisiä suhteita. Jungner näkee jopa ongelmana sen, että siirtymiä näiden eliittien välillä ei tapahdu enemmän. Kuitenkin juuri Brexitin tai Trumpin kaltaisissa poliittisissa ilmiöissä on kyse siitä, että politiikasta vieraantuneet ihmiset etsivät tapoja horjuttaa rahan ja vallan ohjaamia järjestelmiä. Jungner on tässä suhteessa osa ongelmaa, sillä juuri hänen kaltaisensa ihmiset pitävät politiikan ammattilaisten ja verkostoitujien käsissä, muiden ulottumattomissa.

Siellä missä Jungner näkee avarakatseisia älykköjä joku muu voisi nähdä hyvin pärjääviä ihmisiä, joilta kukaan ei ota pois ja joiden ei sen takia tarvitse vaatia muutoksia siihen, miten omistaminen, demokratia, tuloerot tai palvelut maassa makaavat. Sellaiset älyköt eivät näe asioita niiden yhteiskunnallisissa yhteyksissä, vaan höpisevät intohimosta ja henkisestä kasvusta. Osattomuuden ja rasismin selittäminen niiden puutteella on tapa irtisanoutua vastuusta, oman toiminnan vaikutuksista. Jungnerin ei tarvitse toki välittää häneen kohdistetusta kritiikistä, sillä hän ei lobbarina ole poliittisessa vastuussa, eikä hänen tarvitse kuunnella tonttuja, jotka kyseenalaistavat hänen avarakatseisuutensa. Voimme vain toivoa, että hän joskus epähuomiossa vilkaisee Kreabin wc-tiloissa peiliin, ja pysähtyy hetkeksi kysymään itseltään mitä pinnalla näkyy: Katsooko kuvastimesta todella takaisin maailmaa parantava intellektuelli, vai vain rikas, oikeistolainen valkoinen mies, jota kuunnellaan hiukan liian usein?

jungner.png

 

Standard

Kokoomuksesta tuli muutamassa vuodessa Thatcher-fanien puolue

Yliopistonlehtori Vesa Vares kirjoitti Suomen kuvalehdessa vuonna 2012 siitä, miten Iso-Britannian pääministeri, ammattiliittovastaisuudestaan ja valtion omaisuuden myymisestä tunnettu Margaret Thatcher oli pitkään huonossa huudossa Suomen oikeistopiireissä. Artikkelissa ” Näin suomalainen oikeisto tuomitsi Margaret Thatcherin” kuvaillaan brittikonservatiivin kohtelua näin:

[Kokoomuksen virallinen puoluejohto ei] ole halunnut samaistua thatcherismiin. 1980-luvulla tämä johtui etenkin idänsuhteista, 1990-2000-luvulla Englanti on puolestaan ollut Suomen Eurooppa-henkisimmälle puolueelle EU-poliittisesti huonoa seuraa. Eikä edes oikeistonaisille Thatcher ollut hyvä esikuva, koska oikeistonaiset olivat yleensä puolueessaan sosiaalivaltion kannattajia, eikä Thatcher vastannut millään tavalla skandinaavista tasa-arvoideaalia.

Vareksen mukaan Thatcheriin ei oikein otettu kantaa eikä suhdetta suomalaisen oikeiston ja thatcherismin välillä käsitelty. Vares käsittelee myös neljän vuoden takaisessa artikkelissaan sitä, miten sen kirjoittamisajankohtana vuonna 2012 Suomen ”oikeistoälyköt” kuten Matti Apunen ja Paul Lillrank olivat alkaneet hehkuttaa Thatcheria. Tämä oli uusi ilmiö. Teksti ei kuitenkaan mainitse yhtään senhetkistä merkittävää thatcheristiksi julistautuvaa kokoomuspolitiikkoa, vaan käsittelee thatcherismiä puoluetta haastavana marginaali-ilmiönä.

Vuotta myöhemmin tapahtui pieniä liikahduksia Kokoomuksen suhteessa thatcherismiin. Vuonna 2013 emopuoluetta oikeistolaisempana tunnettu Kokoomusnuoret valitsi puheenjohtajakseen Susanna Kosken, joka julisti kolmeksi suurimmaksi idolikseen Ronald Reaganin, Sauli Niinistön ja Margaret Thatcherin. Koski nousi näkyväksi hahmoksi nuorisojärjestön uuden tiukkaa talouskuria kannattavan tavoiteohjelman myötä, jossa lisäksi muun muassa ehdotettiin Suomen laista poistettavaksi kohta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Samoihin aikoihin Thatcher kuoli. Kokoomuksen tuolloinen puheenjohtaja Jyrki Katainen lähetti surunvalitteluviestin, jossa Thatcherista sanotaan varovaisesti kehuen, että tämä ”näki, että Britannian oli uudistettava talouttaan ja vei välttämättömät uudistukset läpi kovasta vastustuksesta huolimatta.” Viestin sisältöä referoitiin lukuisissa Suomen medioissa.  Muistotilaisuuteen osallistui tuolloinen eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb, joka luonnehti Thatcheriä vielä varovaisemmin sanoilla “[m]itä tahansa hänestä ajatteleekin, yhdestä asiasta voi olla samaa mieltä. Hän oli yksi 1900-luvun toisen puoliskon merkittävimmistä vaikuttajista”.

Kahta vuotta myöhemmin, vuonna 2015 kokoomuksen pää-äänenkannattaja Verkkouutiset haastatteli Matti Apusta Suomen politiikan tulevaisuudesta. Apunen sanoi haastattelussa näkevänsä oikeistossa merkittävän siirtymän mahdollisuuden.

Onko oikeistolla suuntaa?

– Toivoisin, että meillä olisi thatcherilainen oikeisto jossain kasvamassa, Matti Apunen sanoo.

– Thatcherilaisyyden pitäisi tulla syvältä kokoomuksen sisältä ja jonkun etabloituneen poliitikon kautta, Apunen sanoo.

Hän uskoo, että thatcherismin tie olisi myös tie SDP:n uudistumiseen. Kun vastakkainasettelu Thatcherin ja ammattiyhdistysliikkeen kanssa oli käyty, ja talouspolitiikka nosti maan talouden uuteen nousuun, myös työväenpuolueen oli luotava itsensä uudelleen.

Viikkoa ennen Apusen haastattelun julkaisemista vuonna 2015 Susanna Koski nousi eduskuntaan. Vuotta aiemmin sinne nousi varasijalta Elina Lepomäki, joka ei itse usein viittaa Thatcheriin, mutta jota on mediassa toistuvasti verrattu brittipääministeriin.  Molemmat (1, 2) olivat YLEn vaalikoneessa vuonna 2015 täysin eri mieltä väitteestä ”Ilmastonmuutoksen hillitseminen pitää asettaa teollisuuden kilpailukyvyn edelle” ja kannattivat yleisesti tiukkaa talousliberaalia politiikkaa. Vuonna 2015 eduskuntaan pääsivät myös kokoomusnuorten vanhoina puheenjohtajina tunnetut Antti Häkkänen ja Wille Rydman. Thatcherismi oli saavuttanut merkittävän jalansijan Kokoomuksen eduskuntaryhmässä. Rydman luonnehti Thatcheriä tämän kuoleman yhteydessä kiittävillä sanoilla:

Lepää rauhassa, rouva pääministeri. Margaret Thatcher oli yksi 1900-luvun parhaista poliitikoista ja pääministereistä. Thatcher nosti konkurssikypsän ja ammattiliittojen kurjistaman Britannian jälleen vauraaksi kansakunnaksi. Valitettavasti harvassa ovat ne poliitikot, joissa Thatcherin lailla yhdistyvät rohkeus, päättäväisyys ja henkilökohtainen karisma.

Kokoomus meni vuonna 2015 uuden armottomilla talousoikeistolaisilla vahvistetun eduskuntaryhmänsä voimin mukaan Sipilän porvarihallitukseen. Sen politiikassa on keskeistä thatcheristiseen tapaan valtion menojen leikkaaminen, ammattiyhdistysliikkeen vallan vähentäminen, työehtojen heikentäminen ja valtionomaisuuden yhtiöittäminen ja yksityistäminen. Kun hallitus päätti helmikuussa 2016 antaa työmarkkinajärjestöjen sopia itse paikallisesta sopimisesta, kokoomuksen puheenjohtaja Alexander Stubb totesi YLEn mukaan ”sydän huutaa, että Thatcherin ja Lepomäen linjalla pitkä päätyyn ja perään. Mutta järki sanoo, että edes pieni askel oikeaan suuntaan on plussaa”. Lausunto uutisoitiin jälleen laajasti. Kokoomuksen eduskuntaryhmään oli nyt noussut lukuisia avoimia thatcheriläisiä ja Stubbin kommentti ei koskenut enää Thatcheria muistopuheena, menneisyyden hahmona, vaan nykypolitiikan esikuvana.

Thatcheriin viittaamisesta tuli muutamassa vuodessa normaalia kokoomuksen kansanedustajille samalla kun thatcheristinen politiikka ja thatcheriläiset kansanedustajat ovat vahvistaneet asemaansa puolueessa. Vesa Vareksen kuvaamasta vuoden 2012 tilanteesta, jolloin thatcherismi haastoi puoluetta marginaaliälykköjen ja nuorisojärjestön suulla on tultu tilanteeseen, jossa puolueen puheenjohtaja saattaa puhua ihaillen thatcheriläisestä linjasta ilman lainausmerkkejä tai viittausta menneeseen. Niinpä ehkä enää harva hämmästyy lukiessaan 8.6. Iltasanomissa julkaistun kokoomuksen puheenjohtajaehdokkaiden haastattelun, jossa kaikki kolme ehdokasta, Petteri Orpo, Elina Lepomäki ja Alexander Stubb vastaavat kysymykseen ”maailman paras konservatiivi?” jo tutuksi kokoomuslaisten puheissa tulleella nimellä Margaret Thatcher.

Kun muistellaan vielä Matti Apusen vuoden takaisia, heti vaalien jälkeen lausuttuja sanoja ”thatcherilaisyyden pitäisi tulla syvältä kokoomuksen sisältä ja jonkun etabloituneen poliitikon kautta”, tulee mieleen, että Apunen tiesi jo, mitä odottaa. Vuoden 2015 vaalit olivat viimeinen pisara, joka vahvisti uuden oikeistolaisemman kokoomuspolitiikan ja myös avoimet viittaukset siihen, mistä se hakee esikuvansa. Kävi kokoomuksen puheenjohtajavaalissa miten tahansa, tiukka talousoikeistolainen linja on nyt puolueessa vahvempi kuin ehkä koskaan ennen.

marge

 

 

Standard

Itsenäisen ajattelun puute koituu työväenliikkeen kohtaloksi

Viikonloppuna syntyneessä kilpailukykysopimuksessa on useita suuria ongelmia. Kapitalismin näkökulmasta keskeinen ongelma on, että sopimus elää tehtaan ja kellokortin ajassa, jossa kuusi minuuttia lisää tuotantolinjalla tarkoittaa esimerkiksi kuutta peltilevyä lisää, eli yksiselitteistä työn tehostumista. Se ei huomioi ollenkaan sitä, että työaika on usein melko surkea tapa vaikuttaa siihen, paljonko yksittäisestä työtekijästä saadaan tuotantoprosessissa irti, kun työt ovat esimerkiksi koodaamista.

Sopimuksen laatimisprosessiin liittyvä työntekijöiden itsenäisyyden ongelma on kuitenkin porvarihallituksen ajatusvirheitä tärkeämpi. Ongelma liittyy siihen, miten työntekijäpuolen keskeiset instituutiot eivät organisoidu työläisten itsenäisyyden puolustamiseksi, vaan ovat yhtä sokeita kuin porvarit. Ammattiliitot sopivat vapaaehtoisesti työajan pidennyksestä. Näyttää että niillä ei ole omaa talousajattelua, vaan höpinät kustannuskilpailukyvystä niellään sellaisenaan, vaikka suurten liittojen kuten PAMin jäsenet voisivat vain katsomalla oman työpäivänsä kulkua kertoa, miten kuusi minuuttia pahimmassa tapauksessa tekevät työstä tehottomampaa tai parhaassa tapauksessa saadaan kyllä haaskattua ilman huonoa omaatuntoa. Ne voisivat myös kysyä, miksi niiden ylipäätään pitäisi huolehtia arvonlisäyksestä tai neuvotella leikkauspolitiikasta.

Suurimman pettymyksen, niin kuin kovin usein, neuvotteluprosessin päätteeksi tarjosi järjestäytyneen työväen vanha parlamentaarinen linnake SDP. Kannatusmittausten perusteella Suomen suurimman puolueen puheenjohtajan Antti Rinteen rautainen analyysi sopimuksesta oli tuoreeltaan, että siinä palkansaajat ”olivat valmiita kantamaan vastuuta kasvun ja työllisyyden ongelmien ratkaisemiseksi”. Pahempaa älyllistä epärehellisyyttä tai vaihtoehtoisesti ymmärtämättömyyttä on vaikeaa kuvitella. Mitä vastuun kantamista on siinä, että omaksuu oikeiston mantran kustannuskilpailukyvystä sen sijaan, että työväenliike arvioisi omaa tilannettaan sen tiedon valossa, mitä työntekijöillä on omista töistään ja niiden ”tehostamisen” mahdollisuuksista?

rinne

Rinteen reaktio kilpailukykysopimukseen vahvistaa jo tiedossa olleen asian: mikäli SDP on seuraava pääministeripuolue, sama näköalaton, pääoman lisäämiseen keskittynyt ja vanhan teollisuustuotannon ajatukseen juuttunut politiikka jatkuu Suomessa hiukan eri painotuksin. Paljolti on kyse siitä, että työväenliike ei onnistu rakentamaan omaa kriittistä ajattelua, vaan nielee sille ulkopuolelta syötetyt opit ja uhkaukset ilman vastarintaa. Työväenliikkeen muutos pakottaisi myös SDP:n muuttamaan linjauksiaan (tai ylipäätään muodostamaan jonkinlaista 2000-lukulaista talousajattelua).

Oikeiston etujen sijaan työväenliikkeen olisi syytä keskittyä rakentamaan nykyaikaiseen työelämään sopeutettuja vaatimuksia, ylipäätään vaatia asioita nykyisen jatkuvan kumartelun sijaan. Se edellyttää, että ei etsitä vastauksia historiasta, tilanteista, jotka eivät palaa. Sen sijaan on pohdittava, millaisin keinoin työläisten taloudellinen ja toiminnallinen itsenäisyys voidaan varmistaa, kun entistä suurempi osa elämistämme imetään osaksi pääoman arvonlisäystä samalla kun palkkatyö sirpaloituu. Perspektiivin muutos on radikaali, sillä tällä hetkellä työväenliike lainaa ja omaksuu mieluummin kuin ajattelee itse.

Standard

Keskustan vanha ohjelma paljastaa: oikeistolainen täyskäännös

Keskusta on juuriltaan suomalainen puolue. Se syntyi sosialismin ja kapitalismin vaihtoehdoksi edistämään ihmisyyttä, toteuttamaan kansanvaltaista yhteiskuntajärjestystä ja taistelemaan tasa-arvon puolesta. Kansallinen herääminen, talonpoikaisjuuret, kristilliset arvot ja sivistysaate yhdistyivät vuonna 1906 perustetun edistyksellisen keskustaliikkeen ajattelussa. Keskusta on siitä lähtien ollut yhteiskuntaa uudistava aatteellinen yleispuolue ja kansansivistysliike.

Noin komeasti kuvataan Keskustan periaateohjelmassa puolueen juuria ja toimintaa. Keskusta on tunnettu Suomessa aluepolitiikkaa ajavana keskustaoikeistolaiseena puolueena, joka painottaa panostuksia pienyrittäjyyteen, koulutukseen ja vähävelkaiseen talouteen. Puoluetta ei kuitenkaan ole pidetty yhtä oikeistolaisena kuin kokoomus, vaikka se budjettivajeita karttaakin. Keskusta on halunnut asettua aatteellisten ristiriitojen väliin, keskitien puolueeksi.

Juha Sipilän hallituskaudella puolueessa kuitenkin puhaltavat uudet tuulet. Sipilä puhui ennen vaaleja 2,3 miljardin menoleikkauksista, ja summa kasvatettiin hallitusneuvotteluissa neljään miljardiin. Sipilän rinnalle nousi ministeriksi Anne Berner, joka on herättänyt paljon keskustelua suunnitelmillaan yhtiöittää Suomen väyläomaisuutta ja purkaa junaliikenteen monopoli. Puoluetta näyttää hallitsevan tällä hetkellä sen laitaoikeisto.

13241291_1591207931170653_5802118578147596966_n (1).png

Kuva: Yle Kioski

Keskustan politiikan linjamuutoksen huomaa selvästi, kun vertaa nyt pääministeripuolueena tehtyä politiikkaa viiden vuoden takaiseen eduskuntavaaliohjelmaan. Kyse ei ole vain suhtautumisesta alkoholipolitiikkaan. Monissa suurissa kysymyksissä on tapahtunut täyskäännös kohti kylmempää oikeistolaisuutta. Ehkä tämän muutoksen kannalta kuvaavin kohta ohjelmassa kuuluu seuraavasti:

Keskusta haluaa tasapainottaa julkisen talouden oikeudenmukaisesti. Säästäväisyys verorahojen käytössä ja julkisten menojen entistä tarkempi kohdentaminen ovat itsestään selviä tavoitteitamme. Syrjäytymistä ja kansalaisten keskinäistä eriarvoisuutta lisäävät leikkaukset perhe-etuuksiin ja perusturvaan eivät ole kansantalouden kannalta tehokkaita eivätkä oikeudenmukaisia tapoja tasapainottaa julkista taloutta.

Perhe- ja perusturvaetuuksien leikkaamista ei nähdä oikeudenmukaisena tai tehokkaana toimena. Myöhemmin ohjelmassa mainitaan vielä, että keskustan tavoitteena on, ”että viime laman virheet, heikoimmilta leikkaaminen ja sen seuraukset, vältetään”. Toisessa kohdassa leikkauspolitiikkaa kritisoidaan nykyisen opposition sanankäänteitä muistuttavalla tavalla:

Suomea ei saa säästää hengiltä. Perhe- ja perusturvaetuuksia ei leikata, vaan päinvastoin niitä voidaan oikein kohdentaen jopa nostaa.

Ja löytyy ohjelmasta vielä tällainenkin rimssu:

Keskusta pitää tärkeänä, että

  • eläkeläisten ostovoima turvataan kaikissa olosuhteissa. Siksi eläkkeiden ja muiden sosiaalietuuksien taso on tarkistettava säännöllisesti.

Nykyinen keskustajohtoinen hallitus kuitenkin leikkaa muun muassa perusturvasta ja valtiovarainministeriön mukaan leikkausten suurimpia kärsijöitä ovat lapsiperheet ja eläkeläiset. Neljän miljardin leikkauslista on kohdennettu niin, että puolueen vain viisi vuotta vanha ohjelma näyttää vasemmistopuolueen kyhäämältä.

Erot nykypolitiikan ja vuoden 2011 tavoitteiden välillä eivät lopu tähän. Kehityspolitiikasta linjattiin vuonna 2011, että ”Suomen pitää toteuttaa tavoitteensa nostaa kehitysyhteistyön määrärahojen taso 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta vuoteen 2015 mennessä.” Sipilän hallitus kuitenkin pian muodostamisensa jälkeen ilmoitti, että kehitysyhteistyömäärärahoja leikataan reilulla kädellä niin, että hallituskauden jälkeen ollaan jäämässä 0,39 prosentin tasoon.

Myös koulutuspolitiikassa kuljetaan eri suuntaan kuin aiemmin. Vuonna 2011 puolue muun muassa linjasi, että ”[r]yhmäkokojen pienentäminen, lähiopetuksen määrän lisääminen sekä tuki- ja erityisopetuksen kehittäminen ovat ehto oppimisen laadun edistämiselle kaikilla koulutusasteilla.” Sipilän hallitus taas säästää lakkauttamalla luokkakokojen pienentämiseen tarkoitetun avustuksen.

Paljon keskustelua herättäneiden korkeakoulutuksen leikkausten osalta löytyy ehkä vuoden 2011 ja nykyhetken keskustan merkittävin ero. Vuoden 2011 ohjelmassa puhutaan tieteen rahoituksesta näin:

Tieteen rahoitus on varmistettava. Kansallisen tutkimusrahoituksen, yliopistojen perustutkimuksen ja ammattikorkeakoulujen soveltavan tutkimuksen rahoituksen tasoa on nostettava. Tavoitteena tulee pitää rahoitusta, joka mahdollistaa tutkimuksemme ja tieteellisen koulutuksemme kansainvälisen tason.

Vuonna 2011 puhuttiin siis tutkimusrahoituksen nostamisesta, ja nyt Sipilän hallitus leikkaa koulutuksesta satoja miljoonia.

13240772_10153635943743310_6999508743711574504_n.jpg

Alexander Stubb puolusteli hiljattain toimintaansa kokoomuksen johdossa sanomalla, että Suomessa tehdään maan historian kokoomuslaisinta politiikkaa. Maltilliseksi sivistyspuolueeksi itsensä perinteisesti mieltänyt keskusta johtaa nyt hallitusta, joka tekee joka suuntaan sohivaa ja sivistykselle vahingollista oikeistopolitiikkaa. Tämä on varmasti monille maltillisille keskustalaisille vaikea pala. Toistaiseksi puolueen kannatus on pysynyt yllättävän korkeana, vaikka alkiolaisesta köyhien ja edistysmielisten asiasta ollaan liikuttu erittäin kauas.

Nähdäänkö vielä keskustalaisten kapina ennen uusia eduskuntavaaleja, vai nielevätkö puolueen maltillisemmat nykyisen oikeistolinjan korkean kannatuksen välttämättömänä hintana?

 

Standard

Suomi alistuu väkivaltaisen kumppanin mielivaltaan

Helsingin Sanomat uutisoi 18. toukokuuta, että EU-komissio on todennut Suomen noudattavan vakaus- ja kasvusopimuksen velkakriteeriä. Tämä koukeroinen ilmaisu tarkoittaa, että Suomi ei ota ratkaisevasti enempää velkaa kuin EU haluaisi. Talouskomissaari Pierre Moscovici kuitenkin ilmoittaa, että Suomi saa varoituksen, ja tuore komission maasuositus vaatii Suomelta monia toimenpiteitä.

Kun uutista lukee, on helppo kuvitella EU-komission paikalle väkivaltainen ja alistava mannereurooppalainen puoliso, jonka edesottamuksia Suomi seuraa pelolla ja valmiina taipumaan jokaiseen oikkuun. Suomi ”välttää” toistaiseksi talouden ”tiukemman ohjauksen” ja talouskomissaarilla on ”luottamusta, että asiat ovat hiljalleen menossa parempaan suuntaan”. Väkivaltainen puoliso ei haluaisi lyödä ja toivoo, että ei ole enää pakko. Paremmat ajat tulevat vielä ja ehkä voitaisiin mennä yhdessä vaikka lomalle.

Suomen hallitus on se itsetuhoinen puoli meissä, joka uskoo, mitä lyövä kumppani sanoo eikä halua tehdä vastarintaa. Alexander Stubbin reaktiota komission ilmoitukseen kuvataan uutisessa näin:

Valtiovarainministeri Alexander Stubb kertoi olevansa huojentunut komission arviosta, jonka mukaan liiallisen alijäämän menettelyä ei tarvitse käynnistää. Hänen mukaansa se olisi merkinnyt iskua Suomen julkisen taloudenpidon uskottavuudelle kansainvälisten sijoittajien ja luottoluokittajien silmissä.

”Se olisi vähentänyt meidän toimintavapauttamme ja sitä liekaa, mitä meillä on omassa talouspoliittisessa itsemääräämisoikeudessamme. Nyt meillä vapaus säilyy. Mutta olemme hyvin tietoisia siitä, mitä pitää tehdä”

Ei sanota vastaan, vaan ollaan huojentuneita, että tällä kertaa ”iskua” ei tullut. Stubb käyttää itse sanaa ”lieka”, mikä viittaa pahoinpitelijän kaulan ympärille sitomaan talutushihnaan. Vapaus alistua kuitenkin säilyy. Ja saamme vähän rahaa ostosten tekemiseen. Ystäviä olisi kiva tavata useammin, mutta ei voi vaatia kerralla liikaa.

Olemmeko olleet tarpeeksi kilttejä? Pelossa eläminen saa seuraamaan jokaista oikkua:

Stubbin mukaan oli vaikea arvioida vielä, oliko komission keskiviikkoisessa suosituksessa astetta positiivisempi sävy kuin mitä EU:sta on viime kuukausina viestitty.

Kaverimme ovat nykyään huolissaan meistä. He juttelevat siitä, miten komissio hakkasi Kreikkaa ja miten traagista oli, että Kreikka ei lopulta noussut kapinaan sen Varoufakiksen kanssa, vaan joutuu kestämään yhä pahempaa väkivaltaa. On surullista nähdä, että Suomi kestää samanlaista kohtelua.

Komissio keksii absurdeja sääntöjä. Velan ja bruttokansantuotteen suhdeluku on vedetty hatusta, mutta vain sen noudattaminen on ”tervettä”. Ja jos jatkamme terveellä pohjalla, jatkossa on kivempaa, enemmän yhteistä aikaa, ehkä pääsemme lomallekin. Salaa aavistamme, että mitään parempia aikoja ei näillä opeilla ole tulossa. Mutta jos ei vyö kiristy, sitä kiristetään meidän puolestamme.

Tai niin hallitus väittää. Se osa meistä, joka pukee talutushihan tottuneesti ja konttaa kadulla, vaikka polvet ovat jo mustelmilla.

 
spouse

Standard

Askartele oma Ulla Appelsin –kolumnisi!

Iltasanomien päätoimittaja ja Vuoden journalisti –ehdokas vuodelta 2015 Ulla Appelsin on ollut viime päivinä esillä kirjoituksen takia, jossa hän vihjaa säveltäjä Kalevi Ahon pitävän mahdollisia poliitikkoihin kohdistuvia polttopulloiskuja oikeutettuina. Aho julkaisi kirjoitukselle vastineen, jossa yksikäsitteisesti kiistetään Appelsinin tulkinta.

Appelsin ei näe varsinaista ongelmaa omassa kirjoituksessaan, vaan twitterissä uudelleentwiittailee sitä ylistäviä viestejä. Kirjoitus ei tosiaan ole erikoinen Appelsinin kirjoittamaksi, vaikka se kärjistää tavallista enemmän. Kun hänen suomalaista politiikkaa teksteihinsä perehtyy, löytyy niistä selkeitä yhdistäviä piirteitä. Ahoa käsittelevä kirjoitus edustaa Appelsinin yhtä keskeistä tekstityyppiä.

Aho ei sattumalta joutunut Appelsinin silmätikuksi. Monilla Appelsinin suomalaista politiikkaa käsittelevillä teksteillä on nimittäin sama ydin: vastakkainasettelun käsite. Vastakkainasettelut ovat Appelsinille aina ongelma. Ahoa käsittelevästä kirjoituksesta löytyy väliotsikko ”Sivistynyt ihminen välttää tarpeettomia vastakkainasetteluja”. Tässä tapauksessa Ahon esiin nostama vastakkainasettelu on suomalaisen yhteiskunnan yleinen polarisaatio ja osattomuuden kokemukset. Appelsin kirjoittaa:

Sivistys on myös avarakatseisuutta. Sivistynyt ihminen välttää tarpeettomia vastakkainasetteluja. Aho itse toimii päinvastoin. Hän esimerkiksi kummallisella tavalla paheksuu urheilua.

Suomen useat ongelmat (talousvaikeudet, ääriryhmät, asiaton kirjoittelu, kyvyttömyys sopia asioista) tiivistyvät kirjoituksessa pohjimmiltaan yhteen ja samaan ongelmaan:

Ei ongelmilta voi sulkea silmiä, mutta niihin voi suhtautua monella tavalla. Niihin voi reagoida hämeenanttilalais-holmalais-aholaismentaliteetilla: keskittyä valittamiseen ja vastakkainasettelun rakentamiseen. Harvassa kuitenkin taitavat olla ne ongelmat, jotka ovat riidanlietsonnalla ratkenneet?

Muista Appelsinin samaa tyyppiä edustavista kirjoituksista löytyy vastaavia lauseita. Olli Immosen monikulttuurisuuden vastaista sodanjulistusta ja sen vastareaktioita hän kommentoi:

— [T]oivoisi, että jokainen meistä miettisi, mitä tekee ja missä on osallisena. Heitätkö kenties tahtomattasi bensaa liekkeihin vai yritätkö hillitä raivoa? Peukutatko vastakkainasetteluun yllyttäviä kirjoituksia vai kannustatko asiallisuuteen?

Sama ilmiö nousee esiin myös eräässä leikkauksia ja työmarkkinasopua käsittelevässä kirjoituksessa:

On vaikea välttyä ajatukselta, että meilläkin on omat tulliusintrigiuksemme – mutta toisin kuin Asterixissa, he eivät ole ikävä kyllä tulleet mistään rajojemme ulkopuolelta, vaan he ovat omiamme. Heitä on neuvottelupöytien molemmin puolin ja he lietsovat jatkuvaa epäluuloa ja riitaa niin toisiaan kohtaan kuin yhteiskunnassa ylipäänsä.

Näyttelijä Krista Kososen perussuomalaisiin kohdistuvassa kritiikissä on Appelsinin mukaan myös kyse samasta asiasta:

[M]eillä ei ole tarkoituksellisesti rakennettaviin raja-aitoihin varaa. Ei Suomessa, mutta ei henkilökohtaisellakaan tasolla.

Suomalaisen yhteiskunnan ongelma on siis selvä. Entä ratkaisut?

Ne ovat yksinkertaisia. Krista Kososen ”halveksuvan” asenteen sijaan tulevaisuuden ongelmia pitäisi ratkoa ”yhdessä”. Mitä tulee työmarkkinaosapuoliin, riitelyn sijaan SAK:n sopeutuminen elinkeinoelämän ja hallituksen vaatimuksiin on tapa välttää vastakkainasettelua osapuolten välillä. Antti Holman, Ahon ja Jaakko Hämeenanttilan ”valitusta” kypsempää ja rakentavampaa taas on “Suomen eteenpäin vieminen”, josta esimerkkinä toimii muun muassa energiayhtiön miljonääriomistajan harjoittama hyväntekeväisyys. Ja Meillä on unelma -mielenosoituksessa buuamista parempi olisi, jos suomalaiset voisivat ”juhlia maatamme ylpeinä – ja yhdessä”.

Appelsin puhuu näennäisen epäpoliittisesti konsensuksen puolesta. Hänen kirjoituksensa kuitenkin asettuvat usein vallitsevien valtasuhteiden säilyttämisen puolelle, kuten edellisistä ratkaisuesimerkeistä käy ilmi. Esimerkiksi palkkamaltti ja hyväntekeväisyys eivät ole pelkkiä neutraaleja eteenpäin vieviä ratkaisuja, jollaisina Appelsin ne esittää, vaan tyypillisiä poliittisen oikeiston ratkaisuja talousongelmiin ja köyhyyteen.

Appelsinin pahin vihollinen ja kritiikin kohde näyttää olevan kriittisyys itsessään. Siinä on kyse kyvyttömyydestä mennä eteenpäin ja sopia asioista yhdessä. Ei ole aivan harvinaista, että vallitsevia valtasuhteita vahvistavissa puheenvuoroissa kriittisyys tällä tavoin leimataan valittamiseksi. Sitä ei haluta nähdä vaihtoehtojen muotoilemisen ensimmäisenä askeleena, vaan hauraan kansallisen yhtenäisyyden uhkana. Vastaavaa strategiaa on käyttänyt myös esimerkiksi pääministeri Sipilä.

Jos siis olet kiinnostunut Appelsinin tyylin matkimisesta, edellä kuvatun kolumnityypin etenemislogiikka on helppo omaksua. Oman Appelsin-kolumnin askarteleminen käy kätevästi, kun seuraat näitä yksinkertaisia ohjeita:

  1. Valitse jokin ajankohtainen, ihmisiä jakava poliittinen kysymys
  2. Yksilöi henkilöitä tai muita tahoja, jotka ovat suhtautuneet kriittisesti siihen, miten joku oikeistoon kuuluva ryhmittymä asiaa käsittelee
  3. Tuomitse kriittisyys ja vetoa kansalliseen yhtenäisyyteen, esitä ehkä myös näennäisen neutraali ratkaisuehdotus, joka pönkittää valtarakenteita

Appelsinin suomalaista politiikkaa käsittelevät kirjoitukset varmasti puhuttelevat monia juuri siksi, että niissä näyttäisi puhuvan tolkun ääni, joka välttää vastakkainasettelut ja ”poterot”. Mutta onko näennäinen epäpoliittisuus ja kriittisyyden valittamiseksi leimaava tyyli sittenkään sellaista tolkullisuutta, jota tarvitaan? Eivätkö vastakkainasettelut ole tarpeellisia esimerkiksi silloin, kun valtaapitävät eivät pidä heikoimmassa asemassa olevien puolta? Ehkä Appelsin voisi vastata näihin kysymyksiin nokkelalla kolumnilla.

 

SONY DSC

 

 

Standard