Media heitti koulujen tasa-arvotyön bussin alle

 

hsjuttu

Yllä olevassa kuvassa on ylhäällä alkuperäinen versio Helsingin sanomissa julkaistusta Opetushallituksen uutta tasa-arvo-opasta käsittelevästä jutusta. Alapuolella on muokattu nykyinen versio. Kuvassa on muutama huomionarvoinen asia.

Ensinnäkin, otsikko on muutettu. Alkuperäisessä jutussa se on ”Opettajien ei enää pian pitäisi puhua tytöistä ja pojista kouluissa, pelkästään etunimillä”. Jälkimmäinen kuuluu:  ”Kouluissa ei pitäisi enää turhaan puhutella ihmisiä tyttöinä ja poikina”. Otsikointi on muutettu maltillisemmaksi, on lisätty sana “turhaan” ja muutettu sana “puhua” sanaksi “puhutella” Toiseksi, juttu on saanut aikaan lähes 30 000 facebook-reaktiota. Se tarkoittaa, että sillä on todennäköisesti satoja tuhansia lukijoita. Myös kuva on muutettu. Alkuperäisessä on vedetty räikeällä punaisella ruksilla yli mies- ja naissukupuoleen viittaavat symbolit. Jälkimmäisessä kuvassa nähdään opettaja luokassa, liitutaululla sukupuolten symbolit ilman yliviivausta. Vielä yksi huomioarvoinen asia löytyy alapuolella olevan kuvan oikeasta alalaidasta. Se on linkki juttuun otsikolla ”Ei, sukupuolia ei olla edelleenkään kieltämässä kouluissa”.

Linkki johtaa jutun kirjoittajan kommenttitekstiin, joka on julkaistu vain kolme tuntia alkuperäisen tekstin julkaisemisen jälkeen. Kommentissa toppuutellaan jutusta noussutta kohua:

Sosiaalisessa mediassa käydyissä keskusteluissa ja toimitukseen tulleissa sähköposteissa nousi esiin hätä: Sukupuolia ollaan kieltämässä! Ei saa enää sanoa edes ääneen sanoja nainen, mies, poika tai tyttö.

Ei, tästä ei ole kyse. Suomen kouluissa ei olla kieltämässä tyttöjen ja poikien olemassaoloa.

Kohu jutusta tosiaan nousi. Helsingin sanomien jutun jälkeen saatiin pian nähdä muissa medioissa sellaisia otsikoita kuin ”HS: Kouluissa ei kohta puhuta enää pojista ja tytöistä” (Karjalainen), ” Opetushallitus: Pojat eivät ole poikia ja tytöt tyttöjä – ensi vuonna kouluissa saa puhutella vain nimillä” (Iltalehti) ja ” Tynkkynen: Koulujen tehtävä ei ole levittää sukupuolineutraalia propagandaa” (Suomen Uutiset).  Opetushallituksessa alueen vastaava johtaja kertoi viisi tuntia HS:n jutun jälkeen sähköpostinsa olevan täynnä vanhempien palautetta.

Kiinnostavaa tässä on, että alkuperäisen jutun kirjoittaja puhuu asiasta kommenttitekstissään, ikään kuin kohu olisi ollut lehdelle yllätys ja tarkoittamaton asiallisen jutun seuraus. Näin ei tietenkään ole. Sukupuoliin liittyvät kysymykset ovat helposti kohuja synnyttävä aihe itsessään. Helsingin sanomat kuitenkin varmisti otsikoinnillaan ja kuvavalinnallaan, että syntyy väärinkäsitykseen perustuva huutokuoro, jota jokainen konservatiivipopulisti varmasti osaa käyttää hyväkseen. Asiaa koki asialliseksi kommentoida ominaiseen poeettis-paatokselliseen tapaansa samana päivänä muun muassa Suomen ulkoministeri.

Opetushallituksen tasa-arvosuunnitelman toteuttamisen käytännön opas ei itsessään ole kovin mediaseksikäs aihe. Varsinkaan sen toinen, muutettu painos, joka siis oli HS:n jutun aihe. Itse opas on julkaistu jo vuonna 2015. Siitä uutisoimisessa saa nähdä vaivaa jos haluaa saada ihmiset reagoimaan. Jos jutun olisi otsikoinut esimerkiksi ”Peruskoulutuksessa halutaan huomioida sukupuolen moninaisuus ja lapsen yksilöllisyys”, olisiko vastaavaa kohua koskaan tullut? Tuskin. Otsikkoon nostettiin “tytöt ja pojat” ja viitattiin kieltoon, vapauden viemiseen.

Kaikessa tässä on kyse tietenkin klikkauksista, liikenteen ohjaamisesta HS:n uutisportaaliin, facebook-reaktioiden aikaansaamisesta ja keskustelun herättämisestä. Haluttiin saada aikaan reaktioita, ja niinpä tehtiin otsikko ja kuvavalinta, joilla reaktioita syntyy (pitkän jutun sisältö on asiallinen, mutta moniko kommentoija sen lopulta luki?). Kyse on uutistapahtuman luomisesta. Sitten kun konservatiivien keskustelu on käynnistynyt, voidaan nyökätä myös liberaalien suuntaan kirjoittamalla kommentti, jossa hurskastellen ihmetellään kohua, joka syntyi. Myös otsikkoa maltillistetiin, mutta vasta kun oli selvästi aivan liian myöhäistä.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun Helsingin sanomat toimii näin. Kuukausi sitten julkaistiin juttu, jossa Jari Tervo puhuu uudesta kirjastaan. Otsikkoon ei kuitenkaan nostettu Tervon kirjaa, vaan se, että Tervo kutsuu sanoo suomalaisilla olevan autistisia piirteitä ja liittää tämän rasismiin. Samana päivänä samassa lehdessä julkaistiin autismin kirjolaisen vanhemman haastattelu, jossa kumotaan Tervon väitteitä. Ensin provokaatio, siten vastanäkökulma. Luodaan mahdollisuus loputtomille jatkojutuille ja lisäklikkauksille. Mitä siitä jos alkuperäinen aloitus onkin provosoivaa roskaa tai altis väärinymmärryksille.

Kun sanomalehti toimii tällä tavoin, se ei pyri asialliseen ja ymmärrystä lisäävään tiedonvälitykseen. Se pyrkii pysymään relevanttina ja näkyvänä, taistelemaan paikastaan auringossa nopeutta ja rajua otetta vaativassa mediaympäristössä. Vastuussa eivät usein ole yksittäiset toimittajat, sillä otsikoinnit ja kuvavalinnat ovat tyypillisesti toimitusten esimiesten käsissä. Muokkaukset otsikkoon ja kuvaan tehtiin tasa-arvosuunnitelmaa käsittelevään juttuun vasta reilusti jälkijunassa. Ei myöskään myönnetty, että olisi tehty jotain väärin. Opettajana työskentelevä ystäväni sanoi minulle uutisoinnista kuullessaan, että kohu tulee vaikeuttamaan tasa-arvosuunnitelman läpiviemistä koulussa. Opettajanhuoneisiin ympäri Suomea ei välttämättä tartu tasa-arvosuunnitelman varsinainen sisältö, vaan moni muistaa vain iltapäivälehtien asialle naureskelut.

Kaunistelematta voi sanoa, että Helsingin sanomat yhdessä monien muiden medioiden kanssa heitti koulujen tasa-arvotyön bussin alle saadakseen lisää liikennettä verkkosivuilleen. Näin tullaan luultavasti toimimaan myös jatkossa, sillä elämme aikaa, jona media elää kohuista ja niiden lietsomisesta. Toimituksen kuukausiraporttiin jäävät vain klikkaus- ja jakomäärät ja niillä mitattuina mediat onnistuivat tällä viikolla tasa-arvouutisoinnissa erinomaisesti.

 

Advertisements
Standard

Blogit ovat riistettävää yhteisomaisuutta

Kun juttelen kavereiden kanssa, joita en ole nähnyt vähään aikaan, he monesti mieltävät bloggaamisen nykyiseksi työkseni. Monille se, että kirjoitan tekstejä blogiin tarkoittaa, että saan siitä rahaa. Nekin, jotka eivät ajattele bloggaamisen tuottavan suoraan tuloja, puhuvat siitä, miten se ”ennen pitkää poikii” asioita. Tähän liittyy ajatus siitä, että blogi on tapa rakentaa henkilöbrändin arvoa ja siitä seuraa kaikenlaista maksua vastaan suoritettavaa työtä.

Mitä bloggaamisesta sitten on seurannut? Minua on pyydetty mukaan podcastiin, perustamaan uutta mediaa, journalistikollektiiviin, sanomaan mielipide Paavo Väyrysestä, paneeliin ja dj-vieraaksi. Kaikkiin ilmaiseksi.  Olen suostunut kaikkiin ehdotuksiin, joihin olen voinut, koska ne ovat olleet kiinnostavia juttuja. Blogeihini perustuvia juttuja on myös ollut erinäisissä suurissa medioissa, näkyvimmin Alepa-fillareihin liittyen. Siitäkään minulle ei tietenkään ole maksettu.

Ajankohtaisia kysymyksiä käsittelevät blogit ovat hyödyllisiä mediataloille. Kun bloggaajat repivät elantonsa ties mistä ja kirjoittavat blogeja vapaa-ajallaan, ei HS:n, Iltasanomien tai Uuden Suomen tarvitse maksaa näistä uutispohjista penniäkään. Diili on täydellinen: bloggaaja kirjoittaa merkinnän, joka tullessaan riittävän viraaliksi voidaan uutisoida. Joskus blogin nimi muistetaan mainita mutta ei aina. Blogit myös synnyttävät keskustelua, jonka suuri media voi sitten poimia kypsänä hedelmänä omiin kanaviinsa.

Mediat etsivät koko ajan uusia tapoja tuottaa sisältönsä pienemmällä työ- ja rahamäärällä. Blogit ovat tähän oiva vastaus, sillä niiden kohdalla harvaa kyseenalaistaa sen, että niiden tekemisestä ei yleensä makseta. Niinpä mediat ovat alkaneet muodostaa omia blogialustojaan, joiden kautta kerätään lisää liikennettä sivuille. Yksittäisten bloggaajan kautta tällaiselle alustalle siirtyminen voi olla hyvä diili, sillä se voi tuoda lisää lukijoita ja jopa tulojakin. Ennen kaikkea se on hyvä diili alustalle, joka saa parhaimmillaan satoja tuhansia uusia kävijöitä blogin ansiosta.

Kun kirjoitin blogissani alkuvuodesta Savon Sanomissa ilmestyneestä rasistisesta mielipidekirjoituksesta, Savon Sanomat oli minuun yhteydessä ja pyysi vastinetta. Sen sijaan, että he olisivat pahoitelleet rasistisen tekstin julkaisemista, he halusivat ohjata lisää kävijäliikennettä sivuilleen jatkamalla rasismidebattia ja tuomalla siihen uusia ääniä. Unohdin lopulta vastata pyyntöön. Tämä oli kiinnostava esimerkki siitä, millaisia logiikoita mediat noudattavat: oman sivun liikenteen maksimointi mainostulojen toivossa on aina ensisijaista ja siihen saadaan yksi hyvä ja halpa sytyke blogeista.

Yhteiskunnallisia blogeja kirjoitetaan, koska kirjoittajat haluavat vaikuttaa asioiden tilaan ja olla vapaita. Ilmaiseksi tehtyinä ne ovat yhteisomaisuutta, jonka tuottaminen mahdollistuu kirjoittajan muilla tuloilla. Bloggaaja on yksi uuden työn hahmoista : hustlaaja, joka raataa tullakseen kuulluksi ja nähdyksi, ja sietää loputtoman määrän vittuilua, koska kulman takana siintää palkinto, oli se sitten maksettu blogipaikka, kolumnistipesti tai vallankumous. Bloggaaja tuottaa ilmaiseksi, eikä kontrolloi sitä, kuka tuota ilmaista heinää syö.

Oikeastaan koko sosiaalinen media toimii samalla logiikalla kuin blogit siinä mielessä, että ihmiset tuottavat sinne mielellään ja ilmaiseksi kaikenlaista tietoa ja merkityksiä, joita yritykset voivat hyödyntää lukemattomilla eri tavoilla. Blogit ovat tämän yhteistuotannon eritysmuoto, jota medioiden on helpompi hyödyntää, koska niiden muoto on jo valmiiksi lähellä kolumnia tai uutista. Bloggaaja jaksaa maineen ja töiden toivossa hustlata, ja moni käyttää mielellään tuon energian tuotteensa arvon lisäämiseksi. Osa alkaa saada kirjoittamisesta rahaa, mutta suurin osa ei, ja juuri tuo armeija hyödyttää medioita, jotka mielellään käyttävät ilmaiseksi tuotetun aineksen hyväkseen. Hiljattain ilmestynyt uutta työtä ja kapinaa käsittelevä suomalainen teos ilmaisee tämän problematiikan osuvasti:

[P]elkkä commonsien [yhteishyödykkeiden] luominen ei riitä mihinkään – toistakaamme jälleen, se tuottaa usein vain ilmaisia infrastruktuureita pääomalle ja jättää tuottajansa köyhyyteen.

– Eetu Viren ja Jussi Vähämäki: Seutu joka ei ole paikka (2015)

Standard