Mikä on Huhumylly ja miksi se tehtiin?

En luota mediaan. Toimittajan sanomana tämä voi kuulostaa ristiriitaiselta, mutta itse näen sen ainoana kestävänä suhtautumistapana, jonka toimittaja voi omaksua. Kun luen lehtiä, pohdin samalla aina: Kenen intressejä palvelee, että tarina kerrotaan juuri näin? Mitä on nostettu otsikkoon ja miksi? Millaisia vaihtoehtoisia tapoja asiaan suhtautumisessa on? Nämä ovat yhteiskunnallisia ja osin filosofisia kysymyksiä: miten kokemustodellisuuttamme rakennetaan tarinoilla, miten media tuottaa toimijuutta, rakentaa ystävä-vihollinen –asetelmia, tekee asioista mahdollisia tai mahdottomia, valikoi elementtejä jotka kerrotaan ja jotka jätetään kertomatta. Tämä blogi on käsitellyt näitä kysymyksiä useasti.

Sitten on toinen taso. Sepite. Sepittäminen eroaa yllä kuvaamistani nyansseista siinä, että se ei tee eroa puhtaasti keksittyjen asioiden ja asioiden tulkinnanvaraisuuden välillä. Kaikki käy, pyrkimystä tarkkuuteen ei ole. Tulkinnoista voidaan kiistellä mielekkäästi. Siitä on vaikeampi kiistellä, tekikö Soldiers of Odin todella näkyvän uroteon julkisella paikalla, jos kukaan paikallaolija ei sellaista nähnyt. Tuollaiseen kiistaan lähteminen edellyttäisi koko tosiasian käsitteen asettamista kyseenalaiseksi, ja väittely voisi olla teoreettisesti kiinnostava, mutta tiedonvälityksen näkökulmasta etäinen.

Kaikki nekin mediat, joihin en luota, ovat sitoutuneet viime vuosiin saakka siihen, että ne korjaavat asiavirheet eivätkä tieten tahtoen sisällytä juttuihinsa virheelliseksi tietämiään asioita. Tämä ei tarkoita, että ne olisivat pyhiä tai luotettavia medioita, sillä ne kertovat tarinat tyypillisesti niin, että valkoisen, vauraan, keski-ikäisen ja cis-sukupuolisen miehen katse on kaiken mitta, normaali. Ne eivät tyypillisesti kyseenalaista omaa erehtymättömyyttään eivätkä oman toimintansa näkymättömiä ehtoja, kapitalismia, sukupuolijärjestelmää ja valkoista ylivaltaa. Silti on tehtävä ero tällaisen ideologisen kehystämisen ja viime vuosina heränneen puhtaan sepittämisen välillä. Jälkimmäisen yleistyminen on asia, johon on tärkeää kiinnittää huomiota siitä huolimatta, että journalistin ohjeita seuraava ”perinteinen” media vaatii myös kriittisyyttä.

Sepitteen yleistyminen, todellinen sepiteaalto viime vuosina on syy, miksi tänään julkaistaan Huhumylly-niminen verkkopalvelu.

Huhumyllyn ajatus on yksinkertainen: tuoda näkyviin, millainen määrä sepitettä verkossa liikkuu ja laittaa pohtimaan, miksi sepitettä liikkuu, kuka sitä levittää ja miten siihen pitäisi suhtautua. Huhumylly muistuttaa mielekkään tiedonvälityksen minimistä, joka yksinään takaa vielä vähän, mutta jonkinlaisen minimin kuitenkin. Palveluun on alkajaisiksi koottu 70 vääräksi tiedoksi osoitettua turvapaikanhakijoita ja pakolaisia koskevaa huhua. Niiden levittäjiä ovat facebook-ryhmät, valemediat, populistipoliitkot.

Huhujen kautta näkee selvästi, mitkä ryhmät yhteiskunnassa halutaan painaa lokaan ja marginaaliin. Huhujen kautta näkee, keiden rinnalla pitää seistä, keitä tulee puolustaa.

Palvelun sivuilta löytyy lomake, jonka kautta projektiin voi osallistua. Projektin ovat toteuttaneet äärioikeistoa tutkiva journalismikollektiivi Kaivuri ja verkon disinformaatiosta tiedottava Sylttytehdas-kollektiivi.

huhut

Advertisements
Standard

Media heitti koulujen tasa-arvotyön bussin alle

 

hsjuttu

Yllä olevassa kuvassa on ylhäällä alkuperäinen versio Helsingin sanomissa julkaistusta Opetushallituksen uutta tasa-arvo-opasta käsittelevästä jutusta. Alapuolella on muokattu nykyinen versio. Kuvassa on muutama huomionarvoinen asia.

Ensinnäkin, otsikko on muutettu. Alkuperäisessä jutussa se on ”Opettajien ei enää pian pitäisi puhua tytöistä ja pojista kouluissa, pelkästään etunimillä”. Jälkimmäinen kuuluu:  ”Kouluissa ei pitäisi enää turhaan puhutella ihmisiä tyttöinä ja poikina”. Otsikointi on muutettu maltillisemmaksi, on lisätty sana “turhaan” ja muutettu sana “puhua” sanaksi “puhutella” Toiseksi, juttu on saanut aikaan lähes 30 000 facebook-reaktiota. Se tarkoittaa, että sillä on todennäköisesti satoja tuhansia lukijoita. Myös kuva on muutettu. Alkuperäisessä on vedetty räikeällä punaisella ruksilla yli mies- ja naissukupuoleen viittaavat symbolit. Jälkimmäisessä kuvassa nähdään opettaja luokassa, liitutaululla sukupuolten symbolit ilman yliviivausta. Vielä yksi huomioarvoinen asia löytyy alapuolella olevan kuvan oikeasta alalaidasta. Se on linkki juttuun otsikolla ”Ei, sukupuolia ei olla edelleenkään kieltämässä kouluissa”.

Linkki johtaa jutun kirjoittajan kommenttitekstiin, joka on julkaistu vain kolme tuntia alkuperäisen tekstin julkaisemisen jälkeen. Kommentissa toppuutellaan jutusta noussutta kohua:

Sosiaalisessa mediassa käydyissä keskusteluissa ja toimitukseen tulleissa sähköposteissa nousi esiin hätä: Sukupuolia ollaan kieltämässä! Ei saa enää sanoa edes ääneen sanoja nainen, mies, poika tai tyttö.

Ei, tästä ei ole kyse. Suomen kouluissa ei olla kieltämässä tyttöjen ja poikien olemassaoloa.

Kohu jutusta tosiaan nousi. Helsingin sanomien jutun jälkeen saatiin pian nähdä muissa medioissa sellaisia otsikoita kuin ”HS: Kouluissa ei kohta puhuta enää pojista ja tytöistä” (Karjalainen), ” Opetushallitus: Pojat eivät ole poikia ja tytöt tyttöjä – ensi vuonna kouluissa saa puhutella vain nimillä” (Iltalehti) ja ” Tynkkynen: Koulujen tehtävä ei ole levittää sukupuolineutraalia propagandaa” (Suomen Uutiset).  Opetushallituksessa alueen vastaava johtaja kertoi viisi tuntia HS:n jutun jälkeen sähköpostinsa olevan täynnä vanhempien palautetta.

Kiinnostavaa tässä on, että alkuperäisen jutun kirjoittaja puhuu asiasta kommenttitekstissään, ikään kuin kohu olisi ollut lehdelle yllätys ja tarkoittamaton asiallisen jutun seuraus. Näin ei tietenkään ole. Sukupuoliin liittyvät kysymykset ovat helposti kohuja synnyttävä aihe itsessään. Helsingin sanomat kuitenkin varmisti otsikoinnillaan ja kuvavalinnallaan, että syntyy väärinkäsitykseen perustuva huutokuoro, jota jokainen konservatiivipopulisti varmasti osaa käyttää hyväkseen. Asiaa koki asialliseksi kommentoida ominaiseen poeettis-paatokselliseen tapaansa samana päivänä muun muassa Suomen ulkoministeri.

Opetushallituksen tasa-arvosuunnitelman toteuttamisen käytännön opas ei itsessään ole kovin mediaseksikäs aihe. Varsinkaan sen toinen, muutettu painos, joka siis oli HS:n jutun aihe. Itse opas on julkaistu jo vuonna 2015. Siitä uutisoimisessa saa nähdä vaivaa jos haluaa saada ihmiset reagoimaan. Jos jutun olisi otsikoinut esimerkiksi ”Peruskoulutuksessa halutaan huomioida sukupuolen moninaisuus ja lapsen yksilöllisyys”, olisiko vastaavaa kohua koskaan tullut? Tuskin. Otsikkoon nostettiin “tytöt ja pojat” ja viitattiin kieltoon, vapauden viemiseen.

Kaikessa tässä on kyse tietenkin klikkauksista, liikenteen ohjaamisesta HS:n uutisportaaliin, facebook-reaktioiden aikaansaamisesta ja keskustelun herättämisestä. Haluttiin saada aikaan reaktioita, ja niinpä tehtiin otsikko ja kuvavalinta, joilla reaktioita syntyy (pitkän jutun sisältö on asiallinen, mutta moniko kommentoija sen lopulta luki?). Kyse on uutistapahtuman luomisesta. Sitten kun konservatiivien keskustelu on käynnistynyt, voidaan nyökätä myös liberaalien suuntaan kirjoittamalla kommentti, jossa hurskastellen ihmetellään kohua, joka syntyi. Myös otsikkoa maltillistetiin, mutta vasta kun oli selvästi aivan liian myöhäistä.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun Helsingin sanomat toimii näin. Kuukausi sitten julkaistiin juttu, jossa Jari Tervo puhuu uudesta kirjastaan. Otsikkoon ei kuitenkaan nostettu Tervon kirjaa, vaan se, että Tervo kutsuu sanoo suomalaisilla olevan autistisia piirteitä ja liittää tämän rasismiin. Samana päivänä samassa lehdessä julkaistiin autismin kirjolaisen vanhemman haastattelu, jossa kumotaan Tervon väitteitä. Ensin provokaatio, siten vastanäkökulma. Luodaan mahdollisuus loputtomille jatkojutuille ja lisäklikkauksille. Mitä siitä jos alkuperäinen aloitus onkin provosoivaa roskaa tai altis väärinymmärryksille.

Kun sanomalehti toimii tällä tavoin, se ei pyri asialliseen ja ymmärrystä lisäävään tiedonvälitykseen. Se pyrkii pysymään relevanttina ja näkyvänä, taistelemaan paikastaan auringossa nopeutta ja rajua otetta vaativassa mediaympäristössä. Vastuussa eivät usein ole yksittäiset toimittajat, sillä otsikoinnit ja kuvavalinnat ovat tyypillisesti toimitusten esimiesten käsissä. Muokkaukset otsikkoon ja kuvaan tehtiin tasa-arvosuunnitelmaa käsittelevään juttuun vasta reilusti jälkijunassa. Ei myöskään myönnetty, että olisi tehty jotain väärin. Opettajana työskentelevä ystäväni sanoi minulle uutisoinnista kuullessaan, että kohu tulee vaikeuttamaan tasa-arvosuunnitelman läpiviemistä koulussa. Opettajanhuoneisiin ympäri Suomea ei välttämättä tartu tasa-arvosuunnitelman varsinainen sisältö, vaan moni muistaa vain iltapäivälehtien asialle naureskelut.

Kaunistelematta voi sanoa, että Helsingin sanomat yhdessä monien muiden medioiden kanssa heitti koulujen tasa-arvotyön bussin alle saadakseen lisää liikennettä verkkosivuilleen. Näin tullaan luultavasti toimimaan myös jatkossa, sillä elämme aikaa, jona media elää kohuista ja niiden lietsomisesta. Toimituksen kuukausiraporttiin jäävät vain klikkaus- ja jakomäärät ja niillä mitattuina mediat onnistuivat tällä viikolla tasa-arvouutisoinnissa erinomaisesti.

 

Standard

HS:n toimittajan kokemus nousi Orlandon uhrien edelle

Orlandon ampumistapauksesta tiedetään toistaiseksi hyvin vähän, mutta yksi ensimmäisistä esiin nostetuista asioita on ollut ampujan uskonnollinen tausta ja tämän Afganistanista kotoisin olevat vanhemmat. Se, mikä on kuitenkin jäänyt Suomessa toistaiseksi vähemmälle huomiolle on uhrien tausta.

Lauantaina 11.6. vietettiin Pulse –yökerhossa Latin Saturdays –iltaa, jolloin klubilla oli erityisen paljon latinalaistaustaisia kävijöitä. Siksi myös uhrien joukossa on heitä paljon. Orlandon kaupunki on julkaissut nimilistan iskun uhreista, ja nimistä suuri osa viittaa uhrien latinalaistaustaan.

Yhdessä yökerhon kävijöiden taustaa käsittelevässä jutussa viitataan raporttiin, jonka mukaan rodullistettujen HLBTI-henkilöiden todennäköisyys joutua väkivaltaisen viharikoksen kohteeksi on Yhdysvalloissa 1,82-kertainen valkoisiin nähden. Tämä on merkittävä asia. Muun muassa Helsingin sanomat mainitsee ampujasta profiilijutussa, että tätä on kuvailtu rasistiksi, mutta ei rakenna yhteyttä ampumisen ja rasismin välille. Kaleva sen sijaan tuo latinalaistaustaiset uhrit näkyviin.

Helsingin sanomat julkaisi tiistaina 14.6. raportin Orlandosta, jossa toimittaja Saska Saarikoski haastattelee surevia ihmisiä Orlandon keskustassa sijaitsevalla aukiolla. Juttu on otsikoitu ”En tunne minkäänlaista vihaa” – HS:n toimittaja tapasi Orlandon massa­surmaa surevia ihmisiä ja hämmästyi reaktioista”. Jutun ingressi kuuluu seuraavasti:

Tunnelma Orlandon keskustassa sijaitsevalla aukiolla oli maanantai-iltana hämmästyttävän rauhallinen, kirjoittaa kaupungissa massasurmaa surevia ihmisiä tavannut HS:n toimittaja Saska Saarikoski. Ihmiset halailivat ja lohduttivat toisiaan, mutta kukaan ei huutanut eikä purkanut raivoaan.

Jutussa on syytä kiinnittää huomiota kahteen seikkaan. Ensinnäkin, sen otsikko ja ingressi kehystävät aiheen niin, että valkoinen toimittaja asettuu filtteriksi tapahtuman ja lukijan väliin. Hän on se, joka tapaa ihmisiä ja kertoo heidän surustaan. Toiseksi, otsikon sitaatin lausuja Dwayne Wesley Campbell on facebook-profiilinsa perusteella myös valkoinen. Hänen kokemuksensa siis nostetaan yhtä keskeiselle paikalle valkoisen toimittajan viereen.

Orlandon isku kohdistui koko HLBTI-yhteisöön, ja Campbell on totta kai oikea ihminen kommentoimaan asiaa (paljon oikeampi kuin tämän tekstin kirjoittaja). Se ei kuitenkaan ole syy Helsingin sanomille jättää tuomatta esiin uutisoinnissa, että iskun uhreissa olivat selvästi yliedustettuna rodullistetut ihmiset. Tämä on asia, jonka rodullistetut kommentoijat ovat toivoneet tulevan nostetuksi esiin. Silloin olisi myös tärkeää kiinnittää huomiota siihen, kuka ensisijaisesti kertoo surusta ja tapahtuman vaikutuksista. Kun Saarikoski ihmettelee jutussa vihan puuttumista “maassa, jossa vihaisuus tuntuu monille ihmisille olevan keskeinen itseilmaisun muoto”, hän tulee  yksinkertaistaneeksi monimutkaiset rotusortoon ja homofobiaan liittyvät valtasuhteet ja vastarinnan muodot pelkäksi tunneilmaisuksi. Hän löytää sen mitä etsii ja kertoo yksiäänisen tarinan siitä, miten iskuun reagoidaan. Sen mahdollistaa hänelle paikka sanomalehden äänitorvena asiassa, joka ei koske häntä itseään.

Helsingin Sanomat on välttänyt johtopäätösten vetämistä ampujan muslimitaustasta, ja otsikoi esimerkiksi häntä käsittelevän profiilijutun ”Orlandon ampujaepäilty oli kehonrakentaja ja väkivaltainen aviomies”. Olisi yhtä tärkeää välttää yksinkertaistamista uhrien kohdalla, ja nostaa toimittajan ohi keskiöön kaikki ne äänet, joiden vaientamisesta Orlandon ampumisessa oli kyse.

 

pulse.png

Standard

Sosiologian viisi syntiä Matti Apusen mukaan

EVA:n johtaja ja Helsingin Sanomien vakikasvo Matti Apunen on provosoiva kirjoittaja, joka haastaa erityisesti hyvinvointivaltiota koskevia näkemyksiä klassisen liberaalista perspektiivistä. Tehottoman pullamössöhyvinvointivaltioideologian ohella Apusella on muitakin kritiikin kohteita, kuten vasemmistolaisten taiteilijoiden päästäminen liian helpolla yhteiskunnallisessa keskustelussa. Aivan hiljattain Apunen on myös nostanut taas esiin kestoaiheensa yhteiskuntatieteet ja erityisesti sosiologian. Apunen on kyllä suominut muitakin yhteiskuntatieteitä, esimerkiksi “Sedällä on asiaa” kirjoituksessaan, jossa kohteena on syrjäytymisen vastaisen Ihan tavallisia asioita –kampanjan saama kritiikki. Syytetyn penkillä istuu kasvatustieteilijä :

Olen ollut havaitsevinani, että huippuoppineita kasvatusteoreetikkoja korpeavat työryhmän yksinkertaisimmat ohjeet, kuten tämä: “Voitte tutkia lintu-, kasvi- tai karttakirjaa ja ihmetellä yhdessä havaintoja. — Ehkäpä dosentit malttavat tämän yhden kerran olla viisastelematta.

Ajoittaisesta muiden kriittisten tieteiden hutkimisista huolimatta sosiologia kuitenkin esiintyy Apusen vuosien varrella kirjoittamissa teksteissä erityisen usein. Tämä monenlaisia erilaisia tutkimusotteita ja teoriaperinteitä sisäänsä kätkevä yleinen yhteiskuntatiede on Apusen teksteissä aivan tietyssä roolissa: Sosiologia on kolumneissa aina hölmöläissatujen pölkkypää, jota käytetään jonkin Matin oman opetuksen kertomiseen. Teksteissä ei koskaan varsinaisesti viitata sosiologisiin tutkimuksiin tai yritetä tuoda näkyviin, että sosiologiassa on paljon sisäisiä erimielisyyksiä, tieteenteoreettisia kiistoja.  Apusen viittaukset sosiologiaan ovat järjestään ohimeneviä heittoja, mutta johdonmukaisen vittuilevia. Sosiologia on vitsin punchline, Timo Soinia mukaillen asian voisi ilmaista ”missä sosiologia, siellä ongelma”.

Opettavainen tapa käydä läpi sosiologian ongelmat Apusen mukaan on koota ne syntilistaksi, jonka kautta jokainen sosiologi voi pohtia, miten jatkossa tulisi toimia ja millaisia tekoja välttää.

 

1. Mumbo-jumbo (HS 7.6.2016)

obskyyri.jpg

Sitaatti:

Tieteeseen vetoaminen on sikälikin mutkallista, että tiede ei itsekään ole kuin ennen. Sosiologinen ”mumbo-jumbo” on hämärtänyt faktan ja uskomuksen rajaviivaa.

Apusen tuorein sosiologiviilto koskee tieteellisen auktoriteetin roolia mediassa. Siinä missä on ihan hyvä, että asiallisten alojen, kuten ravitsemustieteen ja ilmastotieteen ääni kuuluu, sosiologia on esimerkki näennäistieteellisestä roskasta, koska jotkut tiedonsosiologit ovat käsitelleet kysymystä tosiasioiden sosiaalisesta rakentumisesta. Tämä uhkaa koko tieteen uskottavuutta.

 

2. Teknologian pelkääminen yhdessä taiteen ja median kanssa (Impulssi 17.12.2015)

tekki.jpg

Sitaatti:

Taide, media ja sosiologit myyvät mielellään ajatusta, että teknologia on uhka. Se on kasvotonta, epäinhimillistä ja epätasa-arvoistavaa.

Apunen ylistää kirjoituksessaan robotisaation ja digitalisaation maailmaa mullistavia vaikutuksia ja kehottaa hyväksymään niiden mukana tulevat globaalin kilpailun ja kasvavat tuloerot. Muutosvastarintaakin tietysti esiintyy, ja asialla ovat taide, media sekä tietenkin sosiologia. Kuka sosiologi sitten onkin sanonut, että ”teknologia on uhka”, on toinen, käsittelemättä jäävä kysymys.

 

3. Oikeiston syrjiminen (HS 16.6.2015)

tasa-ar.jpg

Sitaatti:

Ja seuraavan kerran kun lähisosiologinne painottaa moniarvoisuuden tärkeyttä, kysykää, kuinka monta julkioikeistolaista professoria hänen laitoksellaan on.

Yliopistojen hierarkisuutta ja tutkimusteemojen valikointia käsitellessään Apunen kiinnittää huomionsa erityisesti siihen, että näkemykset laitoksilla ovat vasemmistolaisia ja hyvinvointivaltiomyönteisiä. Ilmiötä havainnollistaa se, että sosiologit painottavat moniarvoisuutta, mutta sosiologian professorit eivät ole tyypillisesti oikeistolaisia. Muotoilu vihjaa, että oikeistolaisilla ei ole pääsyä akateemisiin tehtäviin, mutta sitä ei sanota ääneen sen paremmin kuin perusteluakaan tälle piilo-oletukselle.

 

4. Sentimentaalisuus (HS 18.11.2014)

weep.jpg

Sitaatti:

Ekonomistit ovat usein mainettaan parempaa porukkaa. Heillä on talouskysymyksissä kiusallisen sinnikäs tapa arvioida kansantalouden kokonaisetua. He ovat vähemmän sentimentaalisia kuin me, jotka harhauduimme hukkaamaan aikaa tiedotusopin ja sosiologian äärellä.

Apunen kehuu kirjoituksessaan ekonomistiblogi Asiatonta lehtikatsausta ja samalla taloustieteilijöitä. He ajattelevat kokonaisuutta, kansantalouden etua. Paras tapa kertoa tämä on verrata sitä sosiologiaan, joka sopii sentimentaalisuuden nälkäiselle lukijalle. Epäselväksi jää vain, mitä tällä tarkoitetaan. Sosiologia kuitenkin näyttää huonolta.

 

5. Juomisen selittely (HS 17.1.2012)

juopot.jpg

Sitaatti:

Kun ihmisten onnettomuuksiin ja surkeuteen haetaan syitä, jokainen median siteeraama sosiologi ottaa esiin syrjäytymisen ja elämän yleisen epäreiluuden. Juuri kukaan ei mainitse nimeltä juomista – paitsi entiset juopot, jotka raitistuivat AA:ssa absolutisteiksi, mutta eihän ilonpilaajista pidä välittää.

Alkoholismia pohtivassa kirjoituksessa Apunen tarkastelee alkoholismia ja sen kansanterveydellisiä vaikutuksia. Hän kyseenalaistaa kirjoituksessa ajatuksen, että juomiselle pitäisi löytää jokin ulkoinen syy. Sosiologien tehtävä kirjoituksessa on olla niitä pölkkypäitä, jotka selittävät asiaa ”elämän epäreiluudella” eivätkä pohdi juomista tekona sinänsä. Ilmi ei käy, keitä nämä sosiologit ovat, mutta samaa sanoo heistä jokainen.

 

Menkää rauhassa.

Toivottavasti jokainen sosiologi ottaa tämän syntilistan myötä opiksi ja jatkaa uraansa vapaana sentimentaalisuudesta, oikeistoa syrjimättä, teknologiaa pelkäämättä, juomistaan selittelemättä ja suu mumbo-jumbosta puhtaaksi pestynä. Faktoja kohti, sosiologi.

Standard

Puoluedemokratia oli Iltalehdelle liikaa

Li Andersson voitti neuvoa-antavan jäsenäänestyksen vasemmistoliiton puheenjohtajasta ja muiden ehdokkaiden vetäydyttyä nousee puolueen uudeksi puheenjohtajaksi. Tulos julkistettiin 6. kesäkuuta joitakin päiviä ennen Oulussa järjestettävää puoluekokousta, jotta puheenjohtajan lopullisesti valitsevat kokousedustajat voisivat ottaa jäsenten tahdon huomioon puheenjohtajaa valittaessa. Nyt muiden ehdokkaiden vetäytyessä kokousedustajat enää muodollisesti vahvistavat Anderssonin valinnan.

Vasemmiston jäsenäänestysmenettely on puolueen ensimmäinen laatuaan, aiemmin samanlaisen äänestyksen on järjestänyt vihreät vuonna 2011 puheenjohtajaa valitessaan. Puolueet ottavat haparoivia askelia suoran jäsendemokratian tiellä samaan aikaan, kun kokoomuksen pitkäaikaiset kansanedustajat ovat sitä mieltä, että Suomen Natoon liittyminen ei edellytä kansanäänestystä.

Kaikille vasemmiston puoluedemokratiaa lisäävä äänestysmenettely ei kuitenkaan ollut mieleen. Iltalehti, joka määrittelee itse olevansa ”poliittisesti sitoutumaton ja riippumaton kansanvallan puolustaja”, arvosteli pääkirjoitustoimituksensa suulla jäsenäänestystä tuoreeltaan tiukoin sanankääntein:

Tällainen puheenjohtajan valintatapa on problemaattinen. Eikö puoluekokouksen pitäisi valita puheenjohtaja ja käydä sitä ennen asiaa koskeva keskustelu. Nyt päätös on sinetöity etukäteen valmiiksi ja puoluekokous saa vain taputtaa. Tästä tulevat mieleen ihan toiset järjestelmät kuin länsimainen demokratia.

Kun politbyroo joutuukin kuuntelemaan jäseniä eikä voi tehdä itsevaltaista ratkaisua, Iltalehti kutsuu menettelyä problemaattiseksi. Kirjoituksen peräänkuuluttamaa keskustelua puheenjohtajasta on toki käyty kevään mittaan ympäri Suomen lukuisissa paneeleissa, joissa Iltalehden toimittajien ehkä olisi pitänyt olla paikalla, jotta niiden olemassaolo voitaisiin lehdessä tunnustaa. Näinkin suora demokraattinen menettely ei tietysti ole länsimaiselle demokratialle kovin tyypillinen, mutta jäsenten kuuntelemista ei kai pidä sen takia tuomita?

Myös kaikkea poliittista aktiivisuutta Mikael Jungnerista vasemmalle ahnaasti kritisoiva MTV uutisten politiikan ja taloustoimituksen päällikkö Timo Haapala sanoi sanansa jäsenäänestyksestä. Haapalan mukaan jäsenäänestys ”minimoi” mielenkiinnon varsinaista viikonlopun puoluekokousta kohtaan. Tämä perustelu ilmeisesti riittää syyksi hylätä jäsenäänestys ja ratkoa kysymyksiä kapeamman puoluekokousedustajajoukon kesken.  Äänestyksessä antoi äänensä 6339 ihmistä, mutta ketä se kiinnostaa, kun puoluekokouksesta nyt tulee Haapalalle liian tylsä?

haapala

Mahtaako valittelun pohjimmaisena syynä olla, että puoluekokousta varten valmiiksi tehty juttupohja joudutaan nyt kirjoittamaan uudelleen tai keksimään kokonaan uusia aiheita viikonlopulle, kun puheenjohtajavalinta meni tutkan alta? Vai onko kyse siitä, että vasemmistoliiton tekemänä demokraattinenkin ele on jotenkin epäilyttävä ja luultavasti piilottaa alleen stalinistisia hirmutekoja? Oli miten oli, Andersson saanee puheenjohtajana tottua siihen, että Iltalehden ja Timo Haapalan näkökulmasta on aika vaikeaa tehdä mitään oikein. Totalitarismin torjuminen Suomessa kun näyttää etenevän ennen kaikkea haukkumalla kaikkia yrityksiä muuttaa poliittista järjestelmää ihmisten näkemyksiä paremmin huomioivaksi.

 

iltsi.png

Standard

Miss Suomi ja eksotisointi vuonna 2016

Vuoden 2016 Miss Suomi Shirly Karvinen kruunattiin perjantaina 13. toukokuuta. Onnittelut voittajalle! Finaali lähetettiin Nelosella ja siitä uutisoivat suurimmat sanomalehdet. Missi-instituutio siis elää ja hengittää, vaikka vuonna 2012 sen tulevaisuus näytti uhatulta, kun MTV3 ilmoitti lopettavansa finaalin lähettämisen kannattamattomana.

Tämän tekstin tarkoitus ei ole kritisoida missi-instituutiota eikä varsinkaan voittajaa, joka on varmasti kovalla työllä kruununsa ansainnut. Sen sijaan haluan kiinnittää huomion siihen, miten voittaja on kohdattu mediassa.

Yksi missi-insituution mukana elävä asia näyttää nimittäin olevan median kyvyttömyys oppia hyväksymään suomalaisten moninaisuutta. Ennen kuin katsomme, miten ilmiö näkyi tämän vuoden missivalinnassa, palataan Lola Odusogan (ent. Wallinkoski) kanssa muistelemaan vuotta 1996, jolloin hänet valittiin Miss Suomeksi:

Aluksi media haki minulle korrektia ja soveliasta nimitystä. Sekin oli tietynlaista rasismia. Suomen Neito -kilpailun jälkeen viljeltiin käsitteitä eksoottinen ja tummahipiäinen. Myöhemmin kaikenlaiset ihonväriin kiertäen viittaavat väri-ilmaisut tulivat käyttöön.

Odusoga on jälkikäteen nostanut esiin median kyvyttömyyden hyväksyä kehoaan 20 vuotta sitten. Vaan millainen ääni on kellossa vuonna 2016, kun uusi Miss Suomi on saanut kruunun?

Lyhyt vastaus on, että mikään ei näytä muuttuneen. Että vaikuttaa siltä, kuin mitään keskusteluja ei koskaan olisi käyty. Heti missin valinnan jälkeen saatiin nähdä otsikko ”Sara Sieppi kehuu uutta Miss Suomea: “Tosi eksoottinen kaunotar, hyvä valinta!””. Sitaatti on toki Siepin, mutta Iltasanomat päätti nostaa sen otsikkoon.

Vaikka Siepin viesti on positiivinen, eksoottisen käsitteen käyttöön liittyy monia ongelmia, joista ehkä ilmeisin on listattu muun muassa eräässä everydayfeminism.com-sivuston eksotisointia käsittelevässä artikkelissa: Ilmaisu antaa ymmärtää, että on olemassa yksi ulkonäön standardi, josta ”eksoottiseksi” luonnehdittu ulkonäkö poikkeaa. Kun mediassa luonnehditaan Miss Suomea ”eksoottiseksi”, annetaan ymmärtää, että on olemassa jokin meidän normaalimme, johontuo ulkonäkö ei istu.

Mielenkiintoisen kysymyksestä tekee se, että Jyväskylässä syntynyt Karvonen on kutsunut myös itse  ulkonäköään ”eksoottiseksi”. Hänellä on kuitenkin oikeus puhua ulkonäöstään haluamallaan tavalla eikä minulla, johon eksotisointi ei koskaan kohdistu, ole siihen mitään sanottavaa. Karvosen oikeutta itsemäärittelyyn ei pidä sekoittaa siihen, miten Suomen media käsittelee hänen ulkonäköään. Karvosen tavat puhua itsestään eivät anna medioille oikeutta käyttää toiseuttavia ilmaisuja tai käsitellä hänen misseyttään ensisijaisesti eksotisoinnin näkökulmasta. On tärkeä kysymys, millaista toiseuttavaa tai rodullistavaa puhetta ylipäätään pitää medialta sallia – tällöin eksotisoiva puhetapaa nimittäin käyttää taho, joka ei kyseenalaista omaa normaaliuttaan mitenkään.

Karvisen voiton jälkeen ainakin yhdeksän eri Suomen Lehtiyhtymän omistamaa paikallislehteä julkaisi verkossa samanaikaisesti saman uutisen otsikolla ”Shirly Karvinen on uusi Miss Suomi – Näin upealta hän näyttää huippukuvaajan kuvissa”. Jutussa on sarja kuvia Karvisesta kuvatekstillä ”Shirly Karvinen on syntynyt Suomessa, mutta asunut lapsuutensa vanhempiensa töiden vuoksi Afrikassa. Karvisen eksoottiset piirteet ovat kiinalaisen äidin peruja.” Tämä siis uudesta Miss Suomesta on kerrottavana: syntymämaa, kaksi viittausta vanhempiin ja maininta ”eksoottisista” piirteistä.

Karvisesta olisi voinut kertoa myös esimerkiksi nämä asiat, jotka Iltalehti nostaa esiin taannoisessa jutussaan:

Hän puhuu suomen lisäksi äidinkielenään englantia ja osaa myös kiinan alkeet. Shirly oli vuonna 2014 vaihto-opiskelijana Kiinan Pekingissä ja viime vuonna hän teki puolen vuoden työharjoittelun Yhdysvalloissa Suomen suurlähetystössä. — Nykyään 23-vuotias kaunotar asuu Helsingissä ja opiskelee Haaga-Heliassa tradenomiksi.

Kiinnostava nuori ihminen. Miksi ylipäätään mainitaan, että Karvinen on syntynyt Suomessa tai missä hänen vanhempansa ovat olleet töissä? Haluaisiko paikallismedioiden jutun kirjoittajaksi merkitty Silja Tenhunen, että hänet itsensä esiteltäisiin samalla tavalla? Selvästikään ei, sillä hänen twitter-profiilinsa esittelytekstissä ei lue syntymämaasta mitään, vaan ” julkaisupäällikkö, Etelä-Suomen Media | Kiinnostunut lukijoista, tekijöistä ja journalismin tulevaisuudesta.”

Suomalaista Karvista siis muutetaan vähemmän suomalaiseksi, vähemmän normaaliksi, pienillä kielellisillä eleillä. Sama tapahtuu sekä Iltasanomien jutussa, että yhdeksässä eri paikallismedian verkkojulkaisussa. Ulkonäön luonnehdinta liittyy missi-instituutioon, mutta se ei tarkoita ”Vapaudu vankilasta” –korttia yhdellekään toimittajalle. Olisi oltava paljon tarkempi siinä, millaista valtaa käyttää, millaista normaalia luo ja miten ajattelee itsensä suhteessa siihen, kenestä kirjoittaa.

Iltasanomia ja paikallislehtiä syvemmälle, uutisoinnin pohjakosketukseen saakka sukeltaa Hymy otsikoinnillaan “Suomi sai etnomissin – hän on Miss Suomi!“. Jyväskylässä syntynyt ja siellä lähes koko ikänsä asunut Karvinen ei siis ole missi, vaan etnomissi, eli toimittajan kapeakatseisista ulkonäkönormeista poikkeaminen määrittää voittoa niin, että misseydestä ei voi puhua erillään tästä poikkeamasta.

Karvinen kohdataan selvillä kaksoisstandardeilla. Hänen voittoaan se ei tietenkään vie pois, mutta 20 vuotta Lola Odusogan voiton jälkeen toivoisi, että Miss Suomesta osattaisiin puhua ilman että hänet täytyy lokeroida mediassa normaaliuden ulkopuolelle.

 

Lisäys 14.5.2016 Kl 10.00: Iltasanomien Laura Glad kommentoi, että Siepin kommentti missistä olisi ollut jutun kärki riippumatta siitä mitä Sieppi sanoo. Katson, että ongelmallisten ilmaisujen nostaminen otsikkoon ja problematisoimatta jättäminen ei ole hyvä journalistinen käytäntö. 

orientti.jpg

 

Standard

Askartele oma Ulla Appelsin –kolumnisi!

Iltasanomien päätoimittaja ja Vuoden journalisti –ehdokas vuodelta 2015 Ulla Appelsin on ollut viime päivinä esillä kirjoituksen takia, jossa hän vihjaa säveltäjä Kalevi Ahon pitävän mahdollisia poliitikkoihin kohdistuvia polttopulloiskuja oikeutettuina. Aho julkaisi kirjoitukselle vastineen, jossa yksikäsitteisesti kiistetään Appelsinin tulkinta.

Appelsin ei näe varsinaista ongelmaa omassa kirjoituksessaan, vaan twitterissä uudelleentwiittailee sitä ylistäviä viestejä. Kirjoitus ei tosiaan ole erikoinen Appelsinin kirjoittamaksi, vaikka se kärjistää tavallista enemmän. Kun hänen suomalaista politiikkaa teksteihinsä perehtyy, löytyy niistä selkeitä yhdistäviä piirteitä. Ahoa käsittelevä kirjoitus edustaa Appelsinin yhtä keskeistä tekstityyppiä.

Aho ei sattumalta joutunut Appelsinin silmätikuksi. Monilla Appelsinin suomalaista politiikkaa käsittelevillä teksteillä on nimittäin sama ydin: vastakkainasettelun käsite. Vastakkainasettelut ovat Appelsinille aina ongelma. Ahoa käsittelevästä kirjoituksesta löytyy väliotsikko ”Sivistynyt ihminen välttää tarpeettomia vastakkainasetteluja”. Tässä tapauksessa Ahon esiin nostama vastakkainasettelu on suomalaisen yhteiskunnan yleinen polarisaatio ja osattomuuden kokemukset. Appelsin kirjoittaa:

Sivistys on myös avarakatseisuutta. Sivistynyt ihminen välttää tarpeettomia vastakkainasetteluja. Aho itse toimii päinvastoin. Hän esimerkiksi kummallisella tavalla paheksuu urheilua.

Suomen useat ongelmat (talousvaikeudet, ääriryhmät, asiaton kirjoittelu, kyvyttömyys sopia asioista) tiivistyvät kirjoituksessa pohjimmiltaan yhteen ja samaan ongelmaan:

Ei ongelmilta voi sulkea silmiä, mutta niihin voi suhtautua monella tavalla. Niihin voi reagoida hämeenanttilalais-holmalais-aholaismentaliteetilla: keskittyä valittamiseen ja vastakkainasettelun rakentamiseen. Harvassa kuitenkin taitavat olla ne ongelmat, jotka ovat riidanlietsonnalla ratkenneet?

Muista Appelsinin samaa tyyppiä edustavista kirjoituksista löytyy vastaavia lauseita. Olli Immosen monikulttuurisuuden vastaista sodanjulistusta ja sen vastareaktioita hän kommentoi:

— [T]oivoisi, että jokainen meistä miettisi, mitä tekee ja missä on osallisena. Heitätkö kenties tahtomattasi bensaa liekkeihin vai yritätkö hillitä raivoa? Peukutatko vastakkainasetteluun yllyttäviä kirjoituksia vai kannustatko asiallisuuteen?

Sama ilmiö nousee esiin myös eräässä leikkauksia ja työmarkkinasopua käsittelevässä kirjoituksessa:

On vaikea välttyä ajatukselta, että meilläkin on omat tulliusintrigiuksemme – mutta toisin kuin Asterixissa, he eivät ole ikävä kyllä tulleet mistään rajojemme ulkopuolelta, vaan he ovat omiamme. Heitä on neuvottelupöytien molemmin puolin ja he lietsovat jatkuvaa epäluuloa ja riitaa niin toisiaan kohtaan kuin yhteiskunnassa ylipäänsä.

Näyttelijä Krista Kososen perussuomalaisiin kohdistuvassa kritiikissä on Appelsinin mukaan myös kyse samasta asiasta:

[M]eillä ei ole tarkoituksellisesti rakennettaviin raja-aitoihin varaa. Ei Suomessa, mutta ei henkilökohtaisellakaan tasolla.

Suomalaisen yhteiskunnan ongelma on siis selvä. Entä ratkaisut?

Ne ovat yksinkertaisia. Krista Kososen ”halveksuvan” asenteen sijaan tulevaisuuden ongelmia pitäisi ratkoa ”yhdessä”. Mitä tulee työmarkkinaosapuoliin, riitelyn sijaan SAK:n sopeutuminen elinkeinoelämän ja hallituksen vaatimuksiin on tapa välttää vastakkainasettelua osapuolten välillä. Antti Holman, Ahon ja Jaakko Hämeenanttilan ”valitusta” kypsempää ja rakentavampaa taas on “Suomen eteenpäin vieminen”, josta esimerkkinä toimii muun muassa energiayhtiön miljonääriomistajan harjoittama hyväntekeväisyys. Ja Meillä on unelma -mielenosoituksessa buuamista parempi olisi, jos suomalaiset voisivat ”juhlia maatamme ylpeinä – ja yhdessä”.

Appelsin puhuu näennäisen epäpoliittisesti konsensuksen puolesta. Hänen kirjoituksensa kuitenkin asettuvat usein vallitsevien valtasuhteiden säilyttämisen puolelle, kuten edellisistä ratkaisuesimerkeistä käy ilmi. Esimerkiksi palkkamaltti ja hyväntekeväisyys eivät ole pelkkiä neutraaleja eteenpäin vieviä ratkaisuja, jollaisina Appelsin ne esittää, vaan tyypillisiä poliittisen oikeiston ratkaisuja talousongelmiin ja köyhyyteen.

Appelsinin pahin vihollinen ja kritiikin kohde näyttää olevan kriittisyys itsessään. Siinä on kyse kyvyttömyydestä mennä eteenpäin ja sopia asioista yhdessä. Ei ole aivan harvinaista, että vallitsevia valtasuhteita vahvistavissa puheenvuoroissa kriittisyys tällä tavoin leimataan valittamiseksi. Sitä ei haluta nähdä vaihtoehtojen muotoilemisen ensimmäisenä askeleena, vaan hauraan kansallisen yhtenäisyyden uhkana. Vastaavaa strategiaa on käyttänyt myös esimerkiksi pääministeri Sipilä.

Jos siis olet kiinnostunut Appelsinin tyylin matkimisesta, edellä kuvatun kolumnityypin etenemislogiikka on helppo omaksua. Oman Appelsin-kolumnin askarteleminen käy kätevästi, kun seuraat näitä yksinkertaisia ohjeita:

  1. Valitse jokin ajankohtainen, ihmisiä jakava poliittinen kysymys
  2. Yksilöi henkilöitä tai muita tahoja, jotka ovat suhtautuneet kriittisesti siihen, miten joku oikeistoon kuuluva ryhmittymä asiaa käsittelee
  3. Tuomitse kriittisyys ja vetoa kansalliseen yhtenäisyyteen, esitä ehkä myös näennäisen neutraali ratkaisuehdotus, joka pönkittää valtarakenteita

Appelsinin suomalaista politiikkaa käsittelevät kirjoitukset varmasti puhuttelevat monia juuri siksi, että niissä näyttäisi puhuvan tolkun ääni, joka välttää vastakkainasettelut ja ”poterot”. Mutta onko näennäinen epäpoliittisuus ja kriittisyyden valittamiseksi leimaava tyyli sittenkään sellaista tolkullisuutta, jota tarvitaan? Eivätkö vastakkainasettelut ole tarpeellisia esimerkiksi silloin, kun valtaapitävät eivät pidä heikoimmassa asemassa olevien puolta? Ehkä Appelsin voisi vastata näihin kysymyksiin nokkelalla kolumnilla.

 

SONY DSC

 

 

Standard