Älä ole se tyyppi, joka ilmoittaa että ollaan menty “liian pitkälle”

Metoo-kampanjan yhteydessä olen törmännyt enemmän kuin kerran yhteen tiettyyn kommentoinnin lajiin, joka hiertää minua pahasti. Sen kaava on suunnilleen tämä: ”Tässä ollaan nyt menty liian pitkälle ja tämä kääntyy itseään vastaan. Kannatan kyllä itse asiaa ja se on hieno, mutta joku raja.”

Esimerkiksi systemaattista seksuaalista ahdistelua eri ammattialoilla ja instituutioissa näkyviin tuonut Metoo on kuulemma mennyt väärille raiteille, nyt kaivellaan esiin vääriä asioita menneisyydestä ja toteutetaan jotain omia valtapyrkimyksiä ja niin edelleen.

Tällaisia kommentteja esittäviä yhdistää nähdäkseni muutama asia:

1) He ovat yleensä cis-miehiä.

2) Tämä ”meni liian pitkälle” on yleensä heidän näkyvin ulostulonsa asiaan liittyen.

Don´t get me wrong. Kaikki toiminta elää kritiikistä ja sitä on tärkeää esittää. On kuitenkin eri asia esittää punnittua kritiikkiä kuin olla se ääni, joka ainoana ulostulonaan on epämääräisesti toppuuttelemassa ”liian pitkälle” mennyttä kampanjaa.

Liian pitkälle menemisen kritiikkiä arvioidessa on tärkeää huomioida tämä: Joka ikinen yhteiskunnallisen vallan suhteita horjuttava avaus johtaa järkytyksiin. Jokaisessa niissä loukataan ihmisten tunteita ja ne aiheuttavat epävarmuuksia ja ahdistusta niissä jotka kuuluvat viiteryhmään, jonka valtaa horjutetaan. Ihmiset menettävät työpaikkojaan ja asemiaan. Metoo ei ole poikkeus: se kiinnittää huomion nimenomaan miesten tyypillisesti harjoittamaan ahdisteluun ja siten sitä joutuvat pohtimaan myös ne miehet jotka eivät tunnista itseään ahdistelijoiksi. Jokainen voi sitten valita, haluaako olla se tyyppi, jonka mielestä taas ollaan menty ”liian pitkälle”, vai hyväksyykö sen, että valtasuhteita ei voi muuttaa ilman että kaikki tuntevat värähtelyt ja jälkijäristykset.

Valtava, miljardien dollarien viihdeteollisuuden piiristä lähtenyt kampanja tietysti tuo mukanaan myös lieveilmiöitä: joku varmasti yrittää käyttää sitä oman asemansa parantamiseen. Lieveilmiöitä voi käsitellä, mutta samalla on hyvä tiedostaa, että ne ovat kuitenkin täysin marginaalisia suhteessa kokonaisuuteen. On myös tärkeää osata erottaa ei-toivottavat lieveilmiöt siitä, että kampanja yksinkertaisesti järjestää asioita uudelleen ja se voi tuntua järkyttävältä. Jälkimmäinen ei ole mikään ongelma, vaikka se voi siltä tuntuakin. Se ei myöskään ole lieveilmiö, vaan kampanjan päätarkoitus.

”Liian pitkälle” meneminen ei tosiaan ole mikään vain Metoo-kommentoinnin erityispiirre joka perustuisi syvälliseen analyysiin kampanjasta. Se esiintyy jokaisen merkittävän ihmis- ja eläinoikeuskysymyksen yhteydessä. Antirasismissa mennään liian pitkälle, samoin ”nykyfeminismissä” ja niin edelleen. Ilmiö on jokseenkin aina yllä kuvatun lainen: ne joiden mielestä mennään liian pitkälle eivät yleensä osallistu koko asiaan mitenkään muuten kuin yrittämällä horjuttaa kokonaisuutta. ”Liian pitkälle” menemisen kritiikki on ennen kaikkea vaientamisen tekniikka, jota ei voi arvioida ottamatta huomioon sen toistuvaa luonnetta ja siten piilevää kytköstä konservatismiin.

Summa summarum: mieti kaksi kertaa, haluatko olla se tyyppi, jonka ainoa kontribuutio on kertoa että taas ollaan menty liian pitkälle.

Advertisements
Standard

Teuvo Hakkarainen on osoitus siitä, miten usein miehenä pääsee kuin koira veräjästä

Kaikki Suomessa tuntevat Teuvo Hakkaraisen. Hän on se viitasaarelainen kansanedustaja, jonka ensimmäisestä päivästä eduskunnassa Helsingin Sanomat teki videon. Siinä Hakkarainen sanoo, miten riittää että rajalle tullessa riittää että sanoo ”turvapaikka” ja heti pääsee sisään. Hän käytti myös sanaa ”n—-iukko”.

Jossain toisessa todellisuudessa tämän voisi ajatella riittävän edustajan potkimiseen ulos puolueesta. Hakkaraiselle se oli vain uudelleenvalintaa pohjustavan julkkiskansanedustajakauden lähtölaukaus.

Hakkaraisella ei ole varsinaista ideologiaa, vaan hänet tunnetaan rasistisesta ja seksistisestä käytöksestä sekä toistuvista alkoholiin ja rikoksiin liittyvistä kohuista. Hakkarainen edustaa Irwinin lauluista ja Uuno Turhapuro -elokuvista tuttua haistapaskamentaliteettiä: epä-älyllistä kapinaa, joka ei välitä työväen järjestäytymistä sen enempää kuin herrojen sikarikerhoistakaan.

Vanhoihin perussuomalaisiin tällainen asenne sopi kuin nenä päähän, sillä puolueelle on tärkeää, että sitä ei liitetä niin sanottuun vanhaan valtaan ja vakavastiotettavuuden normeihin. Hakkarainen on symbolinen takuu sille, että joku puolustaa valkoisen keski-ikäisen suomalaisjuntin oikeutta olla juuri niin sivistymätön ja törkeä kuin hän haluaa.

Nyt on saatu osoitus, että myös uusissa perussuomalaisissa on tilaa Hakkaraiselle, kun tämä sai kanssakansanedustajaan kohdistuvasta seksuaalisesta ahdistelusta rangaistukseksi ”vakavan varoituksen”. Varoituksen jakamisen päivänä puheenjohtaja Halla-aho kirjoitti somepäivityksen, jossa hän suomii toimittajia eduskunnan pikkujoulujen käsittelemisestä. Näkymätön alateksti päivityksessä on, että perussuomalaiset ei sopeudu ulkoa asetettuihin vaatimuksiin, vaan käsittelee sisäisesti mahdolliset ongelmansa.

Teuvo Hakkaraiselle annettu suojelus on hyvä esimerkki siitä, miten yhteiskunnassa valkoisista miehistä pidetään erityistä huolta. Hän nostaa valtiolta 6000 euron kuukausipalkkaa samanaikaisesti kun sekoilee toistuvasti humalassa milloin moottoripyöräkerholla, milloin eduskunnan pikkujouluissa, ajelee ylinopeutta ja puhuu mitä sylki suuhun tuo. Jos Hakkarainen olisi maahanmuuttaja, puolue vaatisi häntä välittömästi karkotettavaksi. Mutta ei meidän Teuvoa nyt sentään.

Lokakuussa Hakkarainen sanoi Seiska-lehdelle, että MeToo-kampanja on ”hömppää”:

– Jos joutuu (seksuaalisen ahdistelun kohteeksi), niin mitä siitä välittämään. Eihän siitä jälkeä jää, Teuvo täräytti hymyillen ja hohotti makeasti päälle.

Joissain toisessa todellisuudessa tämäkin olisi riittänyt potkujen perusteeksi. Hakkaraisen tapauksessa se oli kuitenkin vain joulukuussa tapahtuvan seksuaalisen ahdistelun ennakkovaroitus.

Kun Hakkarainen riehui eduskunnassa viime viikolla, hän ei tehnyt mitään, mitä ei olisi voinut ennalta arvata. Hakkaraisen asennemaailma ja käytös ovat pelottavan hyvin tiedossa ottaen huomioon, että hän on voinut työskennellä kansanedustajana melkein seitsemän vuotta.

Kun Hakkarainen puhuu rasistisia, ahdistelee, riehuu humalassa ja saa aina anteeksi, samalla saa anteeksi jokainen suomalainen mies. Hakkarainen kelpaa Ville Haapasalon ja Maria Veitolan ohjelmiin, hän on meidän oma kovan onnen Teuvomme. Hakkarainen voi tehdä mitä vain ja silti saada jatkaa asemassaan. Sillä hän osoittaa, miten paljon töitä tehtävänä edelleen on: patriarkaalinen valta ei murru itsestään, vaan se on murrettava.

Puuttuminen seksuaaliseen ahdisteluun ja rasismiin ei tarkoita varoituksia ja useiden vuosien sormien läpi katsomista. Perussuomalaiset osoittaa Hakkaraisen paapomisellaan, että se asettuu aina lopulta heteropatriarkaalisen vallan puolelle. Siitä näkökulmasta mikään ei ole niin tärkeää kuin valkoisten miesten oikeus olla välinpitämätön muiden oikeuksista.

 

 

Standard