Kokoomuksesta tuli muutamassa vuodessa Thatcher-fanien puolue

Yliopistonlehtori Vesa Vares kirjoitti Suomen kuvalehdessa vuonna 2012 siitä, miten Iso-Britannian pääministeri, ammattiliittovastaisuudestaan ja valtion omaisuuden myymisestä tunnettu Margaret Thatcher oli pitkään huonossa huudossa Suomen oikeistopiireissä. Artikkelissa ” Näin suomalainen oikeisto tuomitsi Margaret Thatcherin” kuvaillaan brittikonservatiivin kohtelua näin:

[Kokoomuksen virallinen puoluejohto ei] ole halunnut samaistua thatcherismiin. 1980-luvulla tämä johtui etenkin idänsuhteista, 1990-2000-luvulla Englanti on puolestaan ollut Suomen Eurooppa-henkisimmälle puolueelle EU-poliittisesti huonoa seuraa. Eikä edes oikeistonaisille Thatcher ollut hyvä esikuva, koska oikeistonaiset olivat yleensä puolueessaan sosiaalivaltion kannattajia, eikä Thatcher vastannut millään tavalla skandinaavista tasa-arvoideaalia.

Vareksen mukaan Thatcheriin ei oikein otettu kantaa eikä suhdetta suomalaisen oikeiston ja thatcherismin välillä käsitelty. Vares käsittelee myös neljän vuoden takaisessa artikkelissaan sitä, miten sen kirjoittamisajankohtana vuonna 2012 Suomen ”oikeistoälyköt” kuten Matti Apunen ja Paul Lillrank olivat alkaneet hehkuttaa Thatcheria. Tämä oli uusi ilmiö. Teksti ei kuitenkaan mainitse yhtään senhetkistä merkittävää thatcheristiksi julistautuvaa kokoomuspolitiikkoa, vaan käsittelee thatcherismiä puoluetta haastavana marginaali-ilmiönä.

Vuotta myöhemmin tapahtui pieniä liikahduksia Kokoomuksen suhteessa thatcherismiin. Vuonna 2013 emopuoluetta oikeistolaisempana tunnettu Kokoomusnuoret valitsi puheenjohtajakseen Susanna Kosken, joka julisti kolmeksi suurimmaksi idolikseen Ronald Reaganin, Sauli Niinistön ja Margaret Thatcherin. Koski nousi näkyväksi hahmoksi nuorisojärjestön uuden tiukkaa talouskuria kannattavan tavoiteohjelman myötä, jossa lisäksi muun muassa ehdotettiin Suomen laista poistettavaksi kohta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Samoihin aikoihin Thatcher kuoli. Kokoomuksen tuolloinen puheenjohtaja Jyrki Katainen lähetti surunvalitteluviestin, jossa Thatcherista sanotaan varovaisesti kehuen, että tämä ”näki, että Britannian oli uudistettava talouttaan ja vei välttämättömät uudistukset läpi kovasta vastustuksesta huolimatta.” Viestin sisältöä referoitiin lukuisissa Suomen medioissa.  Muistotilaisuuteen osallistui tuolloinen eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb, joka luonnehti Thatcheriä vielä varovaisemmin sanoilla “[m]itä tahansa hänestä ajatteleekin, yhdestä asiasta voi olla samaa mieltä. Hän oli yksi 1900-luvun toisen puoliskon merkittävimmistä vaikuttajista”.

Kahta vuotta myöhemmin, vuonna 2015 kokoomuksen pää-äänenkannattaja Verkkouutiset haastatteli Matti Apusta Suomen politiikan tulevaisuudesta. Apunen sanoi haastattelussa näkevänsä oikeistossa merkittävän siirtymän mahdollisuuden.

Onko oikeistolla suuntaa?

– Toivoisin, että meillä olisi thatcherilainen oikeisto jossain kasvamassa, Matti Apunen sanoo.

– Thatcherilaisyyden pitäisi tulla syvältä kokoomuksen sisältä ja jonkun etabloituneen poliitikon kautta, Apunen sanoo.

Hän uskoo, että thatcherismin tie olisi myös tie SDP:n uudistumiseen. Kun vastakkainasettelu Thatcherin ja ammattiyhdistysliikkeen kanssa oli käyty, ja talouspolitiikka nosti maan talouden uuteen nousuun, myös työväenpuolueen oli luotava itsensä uudelleen.

Viikkoa ennen Apusen haastattelun julkaisemista vuonna 2015 Susanna Koski nousi eduskuntaan. Vuotta aiemmin sinne nousi varasijalta Elina Lepomäki, joka ei itse usein viittaa Thatcheriin, mutta jota on mediassa toistuvasti verrattu brittipääministeriin.  Molemmat (1, 2) olivat YLEn vaalikoneessa vuonna 2015 täysin eri mieltä väitteestä ”Ilmastonmuutoksen hillitseminen pitää asettaa teollisuuden kilpailukyvyn edelle” ja kannattivat yleisesti tiukkaa talousliberaalia politiikkaa. Vuonna 2015 eduskuntaan pääsivät myös kokoomusnuorten vanhoina puheenjohtajina tunnetut Antti Häkkänen ja Wille Rydman. Thatcherismi oli saavuttanut merkittävän jalansijan Kokoomuksen eduskuntaryhmässä. Rydman luonnehti Thatcheriä tämän kuoleman yhteydessä kiittävillä sanoilla:

Lepää rauhassa, rouva pääministeri. Margaret Thatcher oli yksi 1900-luvun parhaista poliitikoista ja pääministereistä. Thatcher nosti konkurssikypsän ja ammattiliittojen kurjistaman Britannian jälleen vauraaksi kansakunnaksi. Valitettavasti harvassa ovat ne poliitikot, joissa Thatcherin lailla yhdistyvät rohkeus, päättäväisyys ja henkilökohtainen karisma.

Kokoomus meni vuonna 2015 uuden armottomilla talousoikeistolaisilla vahvistetun eduskuntaryhmänsä voimin mukaan Sipilän porvarihallitukseen. Sen politiikassa on keskeistä thatcheristiseen tapaan valtion menojen leikkaaminen, ammattiyhdistysliikkeen vallan vähentäminen, työehtojen heikentäminen ja valtionomaisuuden yhtiöittäminen ja yksityistäminen. Kun hallitus päätti helmikuussa 2016 antaa työmarkkinajärjestöjen sopia itse paikallisesta sopimisesta, kokoomuksen puheenjohtaja Alexander Stubb totesi YLEn mukaan ”sydän huutaa, että Thatcherin ja Lepomäen linjalla pitkä päätyyn ja perään. Mutta järki sanoo, että edes pieni askel oikeaan suuntaan on plussaa”. Lausunto uutisoitiin jälleen laajasti. Kokoomuksen eduskuntaryhmään oli nyt noussut lukuisia avoimia thatcheriläisiä ja Stubbin kommentti ei koskenut enää Thatcheria muistopuheena, menneisyyden hahmona, vaan nykypolitiikan esikuvana.

Thatcheriin viittaamisesta tuli muutamassa vuodessa normaalia kokoomuksen kansanedustajille samalla kun thatcheristinen politiikka ja thatcheriläiset kansanedustajat ovat vahvistaneet asemaansa puolueessa. Vesa Vareksen kuvaamasta vuoden 2012 tilanteesta, jolloin thatcherismi haastoi puoluetta marginaaliälykköjen ja nuorisojärjestön suulla on tultu tilanteeseen, jossa puolueen puheenjohtaja saattaa puhua ihaillen thatcheriläisestä linjasta ilman lainausmerkkejä tai viittausta menneeseen. Niinpä ehkä enää harva hämmästyy lukiessaan 8.6. Iltasanomissa julkaistun kokoomuksen puheenjohtajaehdokkaiden haastattelun, jossa kaikki kolme ehdokasta, Petteri Orpo, Elina Lepomäki ja Alexander Stubb vastaavat kysymykseen ”maailman paras konservatiivi?” jo tutuksi kokoomuslaisten puheissa tulleella nimellä Margaret Thatcher.

Kun muistellaan vielä Matti Apusen vuoden takaisia, heti vaalien jälkeen lausuttuja sanoja ”thatcherilaisyyden pitäisi tulla syvältä kokoomuksen sisältä ja jonkun etabloituneen poliitikon kautta”, tulee mieleen, että Apunen tiesi jo, mitä odottaa. Vuoden 2015 vaalit olivat viimeinen pisara, joka vahvisti uuden oikeistolaisemman kokoomuspolitiikan ja myös avoimet viittaukset siihen, mistä se hakee esikuvansa. Kävi kokoomuksen puheenjohtajavaalissa miten tahansa, tiukka talousoikeistolainen linja on nyt puolueessa vahvempi kuin ehkä koskaan ennen.

marge

 

 

Advertisements
Standard

Keskustan vanha ohjelma paljastaa: oikeistolainen täyskäännös

Keskusta on juuriltaan suomalainen puolue. Se syntyi sosialismin ja kapitalismin vaihtoehdoksi edistämään ihmisyyttä, toteuttamaan kansanvaltaista yhteiskuntajärjestystä ja taistelemaan tasa-arvon puolesta. Kansallinen herääminen, talonpoikaisjuuret, kristilliset arvot ja sivistysaate yhdistyivät vuonna 1906 perustetun edistyksellisen keskustaliikkeen ajattelussa. Keskusta on siitä lähtien ollut yhteiskuntaa uudistava aatteellinen yleispuolue ja kansansivistysliike.

Noin komeasti kuvataan Keskustan periaateohjelmassa puolueen juuria ja toimintaa. Keskusta on tunnettu Suomessa aluepolitiikkaa ajavana keskustaoikeistolaiseena puolueena, joka painottaa panostuksia pienyrittäjyyteen, koulutukseen ja vähävelkaiseen talouteen. Puoluetta ei kuitenkaan ole pidetty yhtä oikeistolaisena kuin kokoomus, vaikka se budjettivajeita karttaakin. Keskusta on halunnut asettua aatteellisten ristiriitojen väliin, keskitien puolueeksi.

Juha Sipilän hallituskaudella puolueessa kuitenkin puhaltavat uudet tuulet. Sipilä puhui ennen vaaleja 2,3 miljardin menoleikkauksista, ja summa kasvatettiin hallitusneuvotteluissa neljään miljardiin. Sipilän rinnalle nousi ministeriksi Anne Berner, joka on herättänyt paljon keskustelua suunnitelmillaan yhtiöittää Suomen väyläomaisuutta ja purkaa junaliikenteen monopoli. Puoluetta näyttää hallitsevan tällä hetkellä sen laitaoikeisto.

13241291_1591207931170653_5802118578147596966_n (1).png

Kuva: Yle Kioski

Keskustan politiikan linjamuutoksen huomaa selvästi, kun vertaa nyt pääministeripuolueena tehtyä politiikkaa viiden vuoden takaiseen eduskuntavaaliohjelmaan. Kyse ei ole vain suhtautumisesta alkoholipolitiikkaan. Monissa suurissa kysymyksissä on tapahtunut täyskäännös kohti kylmempää oikeistolaisuutta. Ehkä tämän muutoksen kannalta kuvaavin kohta ohjelmassa kuuluu seuraavasti:

Keskusta haluaa tasapainottaa julkisen talouden oikeudenmukaisesti. Säästäväisyys verorahojen käytössä ja julkisten menojen entistä tarkempi kohdentaminen ovat itsestään selviä tavoitteitamme. Syrjäytymistä ja kansalaisten keskinäistä eriarvoisuutta lisäävät leikkaukset perhe-etuuksiin ja perusturvaan eivät ole kansantalouden kannalta tehokkaita eivätkä oikeudenmukaisia tapoja tasapainottaa julkista taloutta.

Perhe- ja perusturvaetuuksien leikkaamista ei nähdä oikeudenmukaisena tai tehokkaana toimena. Myöhemmin ohjelmassa mainitaan vielä, että keskustan tavoitteena on, ”että viime laman virheet, heikoimmilta leikkaaminen ja sen seuraukset, vältetään”. Toisessa kohdassa leikkauspolitiikkaa kritisoidaan nykyisen opposition sanankäänteitä muistuttavalla tavalla:

Suomea ei saa säästää hengiltä. Perhe- ja perusturvaetuuksia ei leikata, vaan päinvastoin niitä voidaan oikein kohdentaen jopa nostaa.

Ja löytyy ohjelmasta vielä tällainenkin rimssu:

Keskusta pitää tärkeänä, että

  • eläkeläisten ostovoima turvataan kaikissa olosuhteissa. Siksi eläkkeiden ja muiden sosiaalietuuksien taso on tarkistettava säännöllisesti.

Nykyinen keskustajohtoinen hallitus kuitenkin leikkaa muun muassa perusturvasta ja valtiovarainministeriön mukaan leikkausten suurimpia kärsijöitä ovat lapsiperheet ja eläkeläiset. Neljän miljardin leikkauslista on kohdennettu niin, että puolueen vain viisi vuotta vanha ohjelma näyttää vasemmistopuolueen kyhäämältä.

Erot nykypolitiikan ja vuoden 2011 tavoitteiden välillä eivät lopu tähän. Kehityspolitiikasta linjattiin vuonna 2011, että ”Suomen pitää toteuttaa tavoitteensa nostaa kehitysyhteistyön määrärahojen taso 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta vuoteen 2015 mennessä.” Sipilän hallitus kuitenkin pian muodostamisensa jälkeen ilmoitti, että kehitysyhteistyömäärärahoja leikataan reilulla kädellä niin, että hallituskauden jälkeen ollaan jäämässä 0,39 prosentin tasoon.

Myös koulutuspolitiikassa kuljetaan eri suuntaan kuin aiemmin. Vuonna 2011 puolue muun muassa linjasi, että ”[r]yhmäkokojen pienentäminen, lähiopetuksen määrän lisääminen sekä tuki- ja erityisopetuksen kehittäminen ovat ehto oppimisen laadun edistämiselle kaikilla koulutusasteilla.” Sipilän hallitus taas säästää lakkauttamalla luokkakokojen pienentämiseen tarkoitetun avustuksen.

Paljon keskustelua herättäneiden korkeakoulutuksen leikkausten osalta löytyy ehkä vuoden 2011 ja nykyhetken keskustan merkittävin ero. Vuoden 2011 ohjelmassa puhutaan tieteen rahoituksesta näin:

Tieteen rahoitus on varmistettava. Kansallisen tutkimusrahoituksen, yliopistojen perustutkimuksen ja ammattikorkeakoulujen soveltavan tutkimuksen rahoituksen tasoa on nostettava. Tavoitteena tulee pitää rahoitusta, joka mahdollistaa tutkimuksemme ja tieteellisen koulutuksemme kansainvälisen tason.

Vuonna 2011 puhuttiin siis tutkimusrahoituksen nostamisesta, ja nyt Sipilän hallitus leikkaa koulutuksesta satoja miljoonia.

13240772_10153635943743310_6999508743711574504_n.jpg

Alexander Stubb puolusteli hiljattain toimintaansa kokoomuksen johdossa sanomalla, että Suomessa tehdään maan historian kokoomuslaisinta politiikkaa. Maltilliseksi sivistyspuolueeksi itsensä perinteisesti mieltänyt keskusta johtaa nyt hallitusta, joka tekee joka suuntaan sohivaa ja sivistykselle vahingollista oikeistopolitiikkaa. Tämä on varmasti monille maltillisille keskustalaisille vaikea pala. Toistaiseksi puolueen kannatus on pysynyt yllättävän korkeana, vaikka alkiolaisesta köyhien ja edistysmielisten asiasta ollaan liikuttu erittäin kauas.

Nähdäänkö vielä keskustalaisten kapina ennen uusia eduskuntavaaleja, vai nielevätkö puolueen maltillisemmat nykyisen oikeistolinjan korkean kannatuksen välttämättömänä hintana?

 

Standard

Askartele oma Ulla Appelsin –kolumnisi!

Iltasanomien päätoimittaja ja Vuoden journalisti –ehdokas vuodelta 2015 Ulla Appelsin on ollut viime päivinä esillä kirjoituksen takia, jossa hän vihjaa säveltäjä Kalevi Ahon pitävän mahdollisia poliitikkoihin kohdistuvia polttopulloiskuja oikeutettuina. Aho julkaisi kirjoitukselle vastineen, jossa yksikäsitteisesti kiistetään Appelsinin tulkinta.

Appelsin ei näe varsinaista ongelmaa omassa kirjoituksessaan, vaan twitterissä uudelleentwiittailee sitä ylistäviä viestejä. Kirjoitus ei tosiaan ole erikoinen Appelsinin kirjoittamaksi, vaikka se kärjistää tavallista enemmän. Kun hänen suomalaista politiikkaa teksteihinsä perehtyy, löytyy niistä selkeitä yhdistäviä piirteitä. Ahoa käsittelevä kirjoitus edustaa Appelsinin yhtä keskeistä tekstityyppiä.

Aho ei sattumalta joutunut Appelsinin silmätikuksi. Monilla Appelsinin suomalaista politiikkaa käsittelevillä teksteillä on nimittäin sama ydin: vastakkainasettelun käsite. Vastakkainasettelut ovat Appelsinille aina ongelma. Ahoa käsittelevästä kirjoituksesta löytyy väliotsikko ”Sivistynyt ihminen välttää tarpeettomia vastakkainasetteluja”. Tässä tapauksessa Ahon esiin nostama vastakkainasettelu on suomalaisen yhteiskunnan yleinen polarisaatio ja osattomuuden kokemukset. Appelsin kirjoittaa:

Sivistys on myös avarakatseisuutta. Sivistynyt ihminen välttää tarpeettomia vastakkainasetteluja. Aho itse toimii päinvastoin. Hän esimerkiksi kummallisella tavalla paheksuu urheilua.

Suomen useat ongelmat (talousvaikeudet, ääriryhmät, asiaton kirjoittelu, kyvyttömyys sopia asioista) tiivistyvät kirjoituksessa pohjimmiltaan yhteen ja samaan ongelmaan:

Ei ongelmilta voi sulkea silmiä, mutta niihin voi suhtautua monella tavalla. Niihin voi reagoida hämeenanttilalais-holmalais-aholaismentaliteetilla: keskittyä valittamiseen ja vastakkainasettelun rakentamiseen. Harvassa kuitenkin taitavat olla ne ongelmat, jotka ovat riidanlietsonnalla ratkenneet?

Muista Appelsinin samaa tyyppiä edustavista kirjoituksista löytyy vastaavia lauseita. Olli Immosen monikulttuurisuuden vastaista sodanjulistusta ja sen vastareaktioita hän kommentoi:

— [T]oivoisi, että jokainen meistä miettisi, mitä tekee ja missä on osallisena. Heitätkö kenties tahtomattasi bensaa liekkeihin vai yritätkö hillitä raivoa? Peukutatko vastakkainasetteluun yllyttäviä kirjoituksia vai kannustatko asiallisuuteen?

Sama ilmiö nousee esiin myös eräässä leikkauksia ja työmarkkinasopua käsittelevässä kirjoituksessa:

On vaikea välttyä ajatukselta, että meilläkin on omat tulliusintrigiuksemme – mutta toisin kuin Asterixissa, he eivät ole ikävä kyllä tulleet mistään rajojemme ulkopuolelta, vaan he ovat omiamme. Heitä on neuvottelupöytien molemmin puolin ja he lietsovat jatkuvaa epäluuloa ja riitaa niin toisiaan kohtaan kuin yhteiskunnassa ylipäänsä.

Näyttelijä Krista Kososen perussuomalaisiin kohdistuvassa kritiikissä on Appelsinin mukaan myös kyse samasta asiasta:

[M]eillä ei ole tarkoituksellisesti rakennettaviin raja-aitoihin varaa. Ei Suomessa, mutta ei henkilökohtaisellakaan tasolla.

Suomalaisen yhteiskunnan ongelma on siis selvä. Entä ratkaisut?

Ne ovat yksinkertaisia. Krista Kososen ”halveksuvan” asenteen sijaan tulevaisuuden ongelmia pitäisi ratkoa ”yhdessä”. Mitä tulee työmarkkinaosapuoliin, riitelyn sijaan SAK:n sopeutuminen elinkeinoelämän ja hallituksen vaatimuksiin on tapa välttää vastakkainasettelua osapuolten välillä. Antti Holman, Ahon ja Jaakko Hämeenanttilan ”valitusta” kypsempää ja rakentavampaa taas on “Suomen eteenpäin vieminen”, josta esimerkkinä toimii muun muassa energiayhtiön miljonääriomistajan harjoittama hyväntekeväisyys. Ja Meillä on unelma -mielenosoituksessa buuamista parempi olisi, jos suomalaiset voisivat ”juhlia maatamme ylpeinä – ja yhdessä”.

Appelsin puhuu näennäisen epäpoliittisesti konsensuksen puolesta. Hänen kirjoituksensa kuitenkin asettuvat usein vallitsevien valtasuhteiden säilyttämisen puolelle, kuten edellisistä ratkaisuesimerkeistä käy ilmi. Esimerkiksi palkkamaltti ja hyväntekeväisyys eivät ole pelkkiä neutraaleja eteenpäin vieviä ratkaisuja, jollaisina Appelsin ne esittää, vaan tyypillisiä poliittisen oikeiston ratkaisuja talousongelmiin ja köyhyyteen.

Appelsinin pahin vihollinen ja kritiikin kohde näyttää olevan kriittisyys itsessään. Siinä on kyse kyvyttömyydestä mennä eteenpäin ja sopia asioista yhdessä. Ei ole aivan harvinaista, että vallitsevia valtasuhteita vahvistavissa puheenvuoroissa kriittisyys tällä tavoin leimataan valittamiseksi. Sitä ei haluta nähdä vaihtoehtojen muotoilemisen ensimmäisenä askeleena, vaan hauraan kansallisen yhtenäisyyden uhkana. Vastaavaa strategiaa on käyttänyt myös esimerkiksi pääministeri Sipilä.

Jos siis olet kiinnostunut Appelsinin tyylin matkimisesta, edellä kuvatun kolumnityypin etenemislogiikka on helppo omaksua. Oman Appelsin-kolumnin askarteleminen käy kätevästi, kun seuraat näitä yksinkertaisia ohjeita:

  1. Valitse jokin ajankohtainen, ihmisiä jakava poliittinen kysymys
  2. Yksilöi henkilöitä tai muita tahoja, jotka ovat suhtautuneet kriittisesti siihen, miten joku oikeistoon kuuluva ryhmittymä asiaa käsittelee
  3. Tuomitse kriittisyys ja vetoa kansalliseen yhtenäisyyteen, esitä ehkä myös näennäisen neutraali ratkaisuehdotus, joka pönkittää valtarakenteita

Appelsinin suomalaista politiikkaa käsittelevät kirjoitukset varmasti puhuttelevat monia juuri siksi, että niissä näyttäisi puhuvan tolkun ääni, joka välttää vastakkainasettelut ja ”poterot”. Mutta onko näennäinen epäpoliittisuus ja kriittisyyden valittamiseksi leimaava tyyli sittenkään sellaista tolkullisuutta, jota tarvitaan? Eivätkö vastakkainasettelut ole tarpeellisia esimerkiksi silloin, kun valtaapitävät eivät pidä heikoimmassa asemassa olevien puolta? Ehkä Appelsin voisi vastata näihin kysymyksiin nokkelalla kolumnilla.

 

SONY DSC

 

 

Standard

Kauppalehti yllättyi: vasemmisto ei kannata oikeistopolitiikkaa

Suomessa on tällä hetkellä blokkipoliittinen asetelma. Talouskuripolitiikkaa kannattava päministeri Juha Sipilä valitsi hallitukseen Keskustan rinnalle kaksi puoluetta, jotka ovat valmiita ajamaan läpi toivotut vyönkiristykset. Syntyi oikeistoblokki, jota yhdistävät muun muassa nämä käsitykset:

  • Työllisyys paranee lisäämällä työvoiman tarjontaa, eli pakottamalla ihmiset ottamaan työtä vastaan esimerkiksi heikentämällä työttömyysturvaa
  • Vienti on nyt keskeisin tapa saada talous kasvuun ja se saadaan aikaan alentamalla työn hintaa
  • Julkinen sektori on liian suuri, ei-tuottava kuluerä, ja yksityisen sektorin pitäisi huolehtia työllistämisestä
  • Julkisen sektorin velkaantuminen on itsessään ongelma, jonka takia tarvitaan leikkauksia eikä elvytystä

Nämä käsitykset ja niiden pohjalta tehty politiikka ei ole itsestäänselvää, vaan ideologista. Ne ovat tyypillisiä oikeistolaisen politiikan ajatuksia. Niille vaihtoehtoisia ajatuksia ovat oppositiopuolueet esitelleet muun muassa omissa vaihtoehtobudjeteissaan (1,2,3).

Kauppalehden vastaava päätoimittaja Arno Ahosniemi on kuitenkin hämmentynyt. Kirjoituksessaan ”Iloisesti sirkuttava muutosvastarinta” Ahosniemi valittelee, että ” hallitus on joka rintamalla törmännyt väkevään EI-liikkeeseen, joka torppaa kaikki hyvät ideat alkuunsa.” Ahosniemi listaa joukon hallituksen esityksiä, joita oppositio ei ole hyväksynyt.

Ahosniemi puhuu ”hyvistä ideoista”, ei politiikasta. Hänelle kyse on ”Suomen nostamisesta suosta”. Ahosniemen listan hallituksen ehdotuksista, joita on vastustettu, kuuluu seuraavasti:

Julkisen sektorin lomien lyhentäminen                                     
Opintotuen leikkaukset                                      
Muun kuin omaa koulutusta vastaavan työn vastaanottaminen                                              
Paikallinen sopiminen
Ensimmäinen sairauslomapäivä työntekijän omaan piikkiin                                                        
Ansiosidonnaisen työttömyysturvan leikkaukset                                               
Työn tekeminen työttömyyskorvausta pienemmällä palkalla                                                    
Aktiivinen katuminen veropetostapauksissa
Työajan pidentäminen juhlapyhiä vähentämällä                                                
Päivähoitomaksujen nostaminen                                                
Työntekijän koeajan pidentäminen                                            
Yksityisten palvelujen lisääminen terveydenhuollossa
Lomarahojen leikkaukset                                                                                             
Oppisopimuskoulutuksen laajentaminen
Työttömyyskorvausten muuntaminen starttirahaksi

Tämän listan ”hyvistä ideoista” valtaosa voidaan jakaa kolmeen luokkaan seuraavasti:

ENEMMÄN TYÖTÄ SAMALLA / PIENEMMÄLLÄ PALKALLA
Julkisen sektorin lomien lyhentäminen
Ensimmäinen sairauslomapäivä työntekijän omaan piikkiin
Työajan pidentäminen juhlapyhiä vähentämällä
Lomarahojen leikkaukset
MUUT TOIMEENTULON HEIKENNYKSET
Opintotuen leikkaukset
Ansiosidonnaisen työttömyysturvan leikkaukset
Päivähoitomaksujen nostaminen
TYÖNHAKIJOIHIN KOHDISTUVAT KURITOIMENPITEET
Muun kuin omaa koulutusta vastaavan työn vastaanottaminen
Työn tekeminen työttömyyskorvausta pienemmällä palkalla
Työntekijän koeajan pidentäminen

Ne ovat siis tyypillisiä alussa listatun oikeistoideologian mukaisia ehdotuksia. Ei tarvitse ajatella, että ne ovat väärin tai tyhmiä myöntääkseen, että ne selvästi ovat ideologisia. Kenenkään ei pitäisi ihmetellä, että keskustavasemmistolainen oppositio vastustaa niitä.

Luokittelun jälkeen jää lyhyempi ehdotuslista:

Paikallinen sopiminen
Aktiivinen katuminen veropetostapauksissa
Yksityisten palvelujen lisääminen terveydenhuollossa
Oppisopimuskoulutuksen laajentaminen
Työttömyyskorvausten muuntaminen starttirahaksi

Yksi ehdotus koskien työntekijän neuvotteluaseman mahdollista heikentymistä, yksi koskien veronkiertäjien rangaistusten lieventämistä (jonka hallitus itse veti takaisin), yksi koskien yksityisen sektorin voitontavoittelun tuomista julkisen alueelle, yksi koskien oppisopimuskoulutusta ja yksi starttirahaa.

Kolme ensimmäistä viidestä ovat myös laskettavissa ideologisesti oikeistolaisiksi ehdotuksisksi. Jälleen, ei tarvitse vastustaa niitä myöntääkseen niiden ideologisuuden. Oppisopimuskoulutuksen laajentaminen ja työttömyyskorvausten muuntaminen starttirahaksi ovat listan ainoita kohtia, joiden poliittinen väri ei ole aivan itsestäänselvä.

Miksi politiikka on niin vaikeaa? Sitä kysyy tavallaan Kauppalehtikin, mutta päätoimittajalla mielessä on vain, miksi hyviä ideoita ei kuunnella. Minulle tuo kysymys näyttäytyy vähän toisin. Minä pohdin, miksi päätoimittajan on niin vaikeaa myöntää, että politiikassa on vaihtoehtoisia näkemyksiä eikä mitään objektiivisesti hyviä ideoita.

Opposition tehtävä on vastustaa ja esittää vaihtoehtoja. Päätoimittaja voisi edes yrittää muistaa, että nyt esitettävät hallituksen ideat eivät ole ainoita mahdollisia.

 

man

Kuva: Pixabay

 

Standard