Teuvo Hakkarainen on osoitus siitä, miten usein miehenä pääsee kuin koira veräjästä

Kaikki Suomessa tuntevat Teuvo Hakkaraisen. Hän on se viitasaarelainen kansanedustaja, jonka ensimmäisestä päivästä eduskunnassa Helsingin Sanomat teki videon. Siinä Hakkarainen sanoo, miten riittää että rajalle tullessa riittää että sanoo ”turvapaikka” ja heti pääsee sisään. Hän käytti myös sanaa ”n—-iukko”.

Jossain toisessa todellisuudessa tämän voisi ajatella riittävän edustajan potkimiseen ulos puolueesta. Hakkaraiselle se oli vain uudelleenvalintaa pohjustavan julkkiskansanedustajakauden lähtölaukaus.

Hakkaraisella ei ole varsinaista ideologiaa, vaan hänet tunnetaan rasistisesta ja seksistisestä käytöksestä sekä toistuvista alkoholiin ja rikoksiin liittyvistä kohuista. Hakkarainen edustaa Irwinin lauluista ja Uuno Turhapuro -elokuvista tuttua haistapaskamentaliteettiä: epä-älyllistä kapinaa, joka ei välitä työväen järjestäytymistä sen enempää kuin herrojen sikarikerhoistakaan.

Vanhoihin perussuomalaisiin tällainen asenne sopi kuin nenä päähän, sillä puolueelle on tärkeää, että sitä ei liitetä niin sanottuun vanhaan valtaan ja vakavastiotettavuuden normeihin. Hakkarainen on symbolinen takuu sille, että joku puolustaa valkoisen keski-ikäisen suomalaisjuntin oikeutta olla juuri niin sivistymätön ja törkeä kuin hän haluaa.

Nyt on saatu osoitus, että myös uusissa perussuomalaisissa on tilaa Hakkaraiselle, kun tämä sai kanssakansanedustajaan kohdistuvasta seksuaalisesta ahdistelusta rangaistukseksi ”vakavan varoituksen”. Varoituksen jakamisen päivänä puheenjohtaja Halla-aho kirjoitti somepäivityksen, jossa hän suomii toimittajia eduskunnan pikkujoulujen käsittelemisestä. Näkymätön alateksti päivityksessä on, että perussuomalaiset ei sopeudu ulkoa asetettuihin vaatimuksiin, vaan käsittelee sisäisesti mahdolliset ongelmansa.

Teuvo Hakkaraiselle annettu suojelus on hyvä esimerkki siitä, miten yhteiskunnassa valkoisista miehistä pidetään erityistä huolta. Hän nostaa valtiolta 6000 euron kuukausipalkkaa samanaikaisesti kun sekoilee toistuvasti humalassa milloin moottoripyöräkerholla, milloin eduskunnan pikkujouluissa, ajelee ylinopeutta ja puhuu mitä sylki suuhun tuo. Jos Hakkarainen olisi maahanmuuttaja, puolue vaatisi häntä välittömästi karkotettavaksi. Mutta ei meidän Teuvoa nyt sentään.

Lokakuussa Hakkarainen sanoi Seiska-lehdelle, että MeToo-kampanja on ”hömppää”:

– Jos joutuu (seksuaalisen ahdistelun kohteeksi), niin mitä siitä välittämään. Eihän siitä jälkeä jää, Teuvo täräytti hymyillen ja hohotti makeasti päälle.

Joissain toisessa todellisuudessa tämäkin olisi riittänyt potkujen perusteeksi. Hakkaraisen tapauksessa se oli kuitenkin vain joulukuussa tapahtuvan seksuaalisen ahdistelun ennakkovaroitus.

Kun Hakkarainen riehui eduskunnassa joulun alla, hän ei tehnyt mitään, mitä ei olisi voinut ennalta arvata. Hakkaraisen asennemaailma ja käytös ovat pelottavan hyvin tiedossa ottaen huomioon, että hän on voinut työskennellä kansanedustajana melkein seitsemän vuotta.

Kun Hakkarainen puhuu rasistisia, ahdistelee, riehuu humalassa ja saa aina anteeksi, samalla saa anteeksi jokainen suomalainen mies. Hakkarainen kelpaa Ville Haapasalon ja Maria Veitolan ohjelmiin, hän on meidän oma kovan onnen Teuvomme. Hakkarainen voi tehdä mitä vain ja silti saada jatkaa asemassaan. Sillä hän osoittaa, miten paljon töitä tehtävänä edelleen on: patriarkaalinen valta ei murru itsestään, vaan se on murrettava.

Puuttuminen seksuaaliseen ahdisteluun ja rasismiin ei tarkoita varoituksia ja useiden vuosien sormien läpi katsomista. Perussuomalaiset osoittaa Hakkaraisen paapomisellaan, että se asettuu aina lopulta heteropatriarkaalisen vallan puolelle. Siitä näkökulmasta mikään ei ole niin tärkeää kuin valkoisten miesten oikeus olla välinpitämätön muiden oikeuksista.

Lisäys 18.6.: Hakkarainen sai ahdistelusta ja pahoinpitelystä sakkotuomion käräjäoikeudessa 18.6. Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtajan mukaan tuomio ei johda toimenpiteisiin.

 

 

Advertisements
Standard

Peli poikki! –mielenosoitus järjestettiin erilaisten yhteistyönä

Ensimmäinen Suomen vastarintaliikkeen vastaista mielenosoitusta suunnitteleva kokous, johon osallistuin, järjestettiin sunnuntaina 18. syyskuuta. Tieto Jimi Karttusen kuolemasta oli alkanut levitä edellisenä päivänä, ja meitä oli kokoontumisessa Helsingin keskustassa kymmeniä, suurin osa minulle tuntemattomia ihmisiä. Yhdistävä tekijä ihmisten välillä oli jonkinlainen kytkös tai kiinnostus fasisminvastaiseen toimintaan ruohonjuuritasolla. Kokouksen aikana saimme tiedon, että myös toinen, Meillä on unelma –mielenosoitusta järjestämässä ollut ryhmä suunnittelee mielenosoitusta samasta aiheesta. Lyhyehkön keskustelun jälkeen päätettiin pyrkiä yhdistämään voimat, ja toisen ryhmän jäseniä tavattiin samana iltana Karttusen muistoksi järjestetyn kynttilämielenilmaisun yhteydessä.

Näin käynnistyi laajan fasismia vastustavan rintaman työskentely, jonka tuloksena alle viikkoa myöhemmin järjestettiin Helsingin keskustassa Peli poikki -suurmielenosoitus.

Kirjoitan tästä, koska kokemus oli jollain tavalla ainutlaatuinen: hyvin erilaisista taustoista tulevat toimijat rakensivat yhdessä fasismin vastaista aktiota, ja erimielisyydet onnistuttiin ratkaisemaan siten, että avoimilta konflikteilta tai ovet paukkuen poistumisilta vältyttiin. Fasisminvastaisessa työssä laaja rintama tuntuu välttämättömältä edellytykseltä, joten on kiinnostavaa yrittää kuvata, miten se lyhyen tähtäyksen työssä voi toimia

Kun ensimmäinen ryhmien yhteinen suunnittelukokous järjestettiin, pöydällä oli lukemattomia asioita. Sananmuodot, mielenilmauksen viesti, esiintyjät, lippujen ja poliittisten symbolien salliminen. Pitkä kokous helsinkiläisessä keikkapaikassa eteni konsensuspäätöksillä ja välillä äänestäen. Paikalla oli ihmisiä eri järjestöistä, verkkomedioista, aktivisteja, yrittäjiä ja kaikkea siltä väliltä. Edelliseen fasisminvastaisten toimijoiden kanssa järjestettyyn tapaamiseen verrattuna tunnelma oli erilainen: nopeatempoisempi ja ammattimaisempi. Tilaa oli kuitenkin edelleen kysymyksille ja kommenteille.

Yhteistyö valtiovaltaan eri tavoin suhtautuvien toimijoiden välillä voi olla haastavaa, koska helposti päädytään vaatimaan eri asioita. Toiset voivat haluta herättää julkista keskustelua ja saada poliitikkoja vastuuseen, kun taas toiset haluavat, että tavalliset ihmiset saisivat lisää rohkeutta toimia arjessaan. Huomasin itsessäni epäluuloisuutta ennen ensimmäistä yhteiskokousta juuri tämän suhteen: pelkäsin, että keskitytään symboleihin ja keskusteluun, valtioon ja kansanedustajiin. Lopulta koin, että onnistuttiin tekemään sekä että: toimimaan itse ja vaatimaan muilta samanaikaisesti.

Itselleni ja monille muille tuossa kokouksessa näytti olevan tärkeää kyetä tekemään muutakin kuin edustukselliseen päätöksentekoon vetoava ele: valtiovallalle esitettävien vaatimusten rinnalla haluttiin korostaa käytännöllistä puolta, että nyt oltiin kadulla koska haluttiin myös toimia itse. Ilokseni tämä ajatus sai laajaa kannatusta. Pilliin puhaltamisesta tuli symboli sekä poliittisen pelin poikki puhaltamiselle, että konkreettiselle fasismiin puuttumiselle kadulla.

Yhteiskokouksen jälkeen viestintää, tekniikkaa, puhujia, turvallisuutta ja muita tapahtuman osa-alueita rakentavat ryhmät alkoivat toimia itsenäisesti ja keskustelu siirtyi sähköisiin kanaviin. Suuria keskusteluja verkossa käytiin esimerkiksi kansallisista symboleista kuten Suomen lipusta. Yksi tendenssi sekä mielenosoituksen osallistujien että osan järjestäjistä keskuudessa oli ottaa kansalliset symbolit uudelleen kansan antirasistisen enemmistön haltuun. Toiset järjestäjistä taas puhuivat kansallisten symbolien pois jättämisen puolesta niiden ulossulkevuuden takia. Näen nämä tendenssit tyypillisenä esimerkkinä juuri erilaisista tavoista suhtautua valtioon, nationalismiin ja sen symboleihin.

Ruohonjuuritason antifasistien ja ”muiden” suhteen kuvaaminen ei tietenkään riitä mielenosoituksen järjestelyprosessin kokonaisuuden hahmottamiseksi, koska nuo ”muut” ovat moniaineksinen joukko, jota ei voi kuvata yksinkertaisella tavalla. Olihan järjestelyissä lopulta mukana yhteensä reilusti yli sata ihmistä. Samalla tavoin myöskään antifasisteja ei voi kuvata yhtenä joukkona, vaan toimintastrategioissa ja näkemyksissä heidän välillään on huomattavia eroja. Itse sijoitun varmaankin jonnekin näiden kaikkien ryhmien väliin.  Kaikkia mielenosoituksen järjestäjiä voisi oikeutetusti kutsua ”ruohonjuuritasoksi” koska emme olleet siellä puolueiden tai yritysten edustajina, vaan aktivisteina. Kaikki mielenosoituksen ”radikaaliutta” lisäävät ehdotukset eivät myöskään tulleet yhdestä samasta lähteestä. Toivonkin, etten loukkaa tällä ketään.

Olen valinnut sanani niin kuin parhaiten osaan kuvatakseni mielestäni sinänsä tärkeää ilmiötä: Sen kautta, antifasistisen perinteen läsnäolon kautta, voidaan selittää mielestäni esimerkiksi sitä, että ohjelma ei päättynyt Finlandiaan, vaan siihen että yhdessä puhallettiin pilliin. Sitä, että tapahtumassa jaettiin antirasistiseen toimintaan kannustavaa flyeriä. En yritä sanoa, että mikään näistä asioista oli yksin jonkun tietyn ihmisen ansiota, mutta uskallan väittää, että nämä ja monet muut mielenosoituksen osatekijät olisivat olleet hiukan erilaisia, ellei antifasisteja olisi ollut järjestelyissä mukana taitavien järjestötyöntekijöiden, tapahtumatuottajien, toimittajien, artistien, yrittäjien ja muiden järjestäjien rinnalla.

Peli poikki –mielenosoitus oli tapahtumatuotannon juhlaa, ammattimaisesti järjestetty, sujuva kokonaisuus, jonka mediatyö johti valtavaan huomioon sekä kotimaisessa että kansainvälisessä mediassa ja poikkeuksellisen suureen osallistujajojukkoon. Tämä oli mahdollista siksi, että kymmenet alan ammattilaiset tekivät viikon aikana valtavan määrän työtä kokonaisuuden eteen. Tämä kaikki ei ole tyypillistä suomalaisille mielenosoituksille. Se oli samalla mielenosoitus, jonka kutsutekstissä mainitaan ääneen fasismi ja uusnatsit, ja jonka yhdessä puheessa puhuttiin Suomen poliisin rasismista. Tämä taas ei ole tyypillistä ammattimaisesti tuotetuille suurmielenosoituksille. Ja juuri tässä yhdistelmässä riittävää määrätietoisuutta, asioiden sanomista ääneen ja huikeaa ammattimaisuutta tiivistyy mielestäni se, mikä mielenosoituksessa meni oikein.

En kärsi idealismista siinä mielessä, että ajattelisin asioiden olevan nyt ratkaistuja, kun ihmiset kävivät kadulla. Mielenosoituksen puhuja Maryan Abdulkarim kuvasi osuvasti mielenosoitusta tärkeäksi hetkeksi, jolloin voimme terapoida ja halata toisiamme. Tuo kuvaus sanoo samalla hiljaa, että mikään ei vielä muutu, ellei onnistuta toimimaan myös jatkossa, ellei toimita arjessa. Laaja yhteistyö järjestelytyössä on mielestäni kuitenkin muistamisen arvoinen asia. Se liittyy fasismin vastaisen yhteisymmärryksen rakentamiseen, josta Mikael Brunila puhui mielenosoituksessa pitämässään puheessa. Käytännön edellytykset yhteisymmärryksen syntymiselle järjestämisprosessissa olivat mielestäni, että ihmisiä kuunneltiin.

Kirjoitan omasta puolestani, jollekulle muulle tarina voi olla ihan toinen, mutta en havainnut että ihmisten yli oltaisiin kävelty Peli poikki! –mielenosoitusta koskevissa tärkeissä päätöksissä. Erimielisyyksiä oli, mutta ne kyettiin käsittelemään. Se on mielestäni tärkeää jatkon kannalta: että erilaiset tulevat yhteen ja voivat edustaa itseään päätöksenteossa. Nyt erilaiset tulivat yhteen, koska kaikki olivat järkyttyneitä kuolemantapauksesta ja pitkään jatkuneesta rasismin ja fasismin kasvusta yhteiskunnassa. Kaikki olivat vihaisia ja halusivat luoda toivoa. Toivon että laajan yhteistyön mahdollisuuksia on myös jatkossa.

Pelipoikki_kuva_Sami_Mannerheimo-35.jpg

Kuva: Sami Mannerheimo

Standard

Sanat, joita Sipilä pelkää

Juha Sipilältä saatiin lopulta reaktio viikonloppuna tapahtuneeseen Jimi Karttusen kuolemaan, kun hän 19.9. julkaisi blogissaan kirjoituksen aiheesta. Ajantasaisin medioista saatavilla oleva tieto tapahtuneesta on, että kokenut väkivaltarikollinen, vastarintaliikkeen katutappelija Jesse Eppu Torniainen potkaisi Karttusta rintaan liikkeen katutapahtumassa aiheuttaen tämän kaatumisen ja pään lyömisen katuun. Viikkoa myöhemmin Karttunen kuoli saatuaan aivoverenvuodon.

Sipilän teksti on kammottavaa luettavaa. Hän rinnastaa ensimmäisessä kappaleessa yksityishenkilön Otanmäessä tekemän henkirikoksen järjestäytyneen uusnatsiliikkeen tapahtumassa liikkeen jäsenen tekempään henkirikokseen. Nämä ovat kaksi eri asiaa, ja Sipilä hyvin tietää sen: toinen on poliittista väkivaltaa, toinen ei. Natsismia ei mainita kirjoituksessa sanallakaan, vaan kaikki “ääri-ilmiöt” sotketaan samaan soppaan, joka saadaan lopulta näyttämään niin monimutkaiselta, että sen edessä voi sitten voimattomana levitellä käsiään.

Natsiliikkeen väkivallasta seurannutta kuolemantapausta käsittelevään tekstiin mahtuu tällainen lause:

Erityisesti internetissä ja sosiaalisessa mediassa keskustelu helposti karkaa käsistä. Puhekin on teko.

Suomessa on kuollut henkilö, joka pahoinpideltiin natsiliikkeen tapahtumassa aivan pääkaupungin keskustassa kirkkaassa päivänvalossa ja käytännössä poliisin silmien alla. Ja pääministeri höpisee kannanotossaan sosiaalisen median keskusteluista, turvapaikanhakijoista ja kotoutumisesta. Kuten erinomaisen selvästi on tuotu esiin, Suomen vastarintaliike ei liity turvapaikanjakijoihin. Se on ollut väkivaltainen natsijärjestö jo kauan ennen Suomen nykyistä turvapaikanhakijatilannetta. Liikkeen toiminta ei ole tavallisten kansalaisten turhautumista, vaan jotain paljon paljon synkempää ja vakavampaa.

Sipilä näyttää pelkäävän yksinkertaisia sanoja: “natsi”, “poliittinen väkivalta”, “fasismi”. Jos niitä ei sano ääneen, ei myöskään osoita aikovansa aidosti puuttua siihen, että ihmiset joutuvat pelkäämään kävellessään Vastarintaliikkeen lippujen ohi kadulla.

 

 

Standard

Pekka ja Pätkä historian välittäjinä?

YLE esitti tänään elokuvan Pekka ja Pätkä n#####einä ja sai siitä paljon palautetta ( esim. 1, 2, 3). Perustelluimmalta tuntuvan palautteen viesti oli että n-sana ja blackface, eli valkoisen ihmisen esiintyminen mustana, ovat rasismia, ja olleet sitä myös elokuvan esittämisajankohtana, ja siksi elokuvan esittäminen on kyseenalaista.

YLEn ohjelmapäällikkö Pentti Väliahdet on vastannut esiin nousseeseen kritiikkiin muutaman kappaleen tekstillä, jota YLEn sometiimi on liimaillut eri puolille sosiaalista mediaa. Siinä Väliahdet sanoo, että elokuva rasismeineen kuuluu Suomen historiaan. Hän tosin sanoo myös, että elokuva nauraa aikansa ennakkoluuloille. Eli elokuva Väliahdetin mukaan on sekä rasistinen että antirasistinen. Tiedä häntä.

 

Oleelliselta tässä kaikessa tuntuu, että YLE jätti elokuvan kontekstualisoinnin bloggaajille ja somekeskustelijoille. Ilman asian näkyviin nostamista Pekka ja Pätkä olisivat saaneet hassutella televisiossa tänään ihan niin kuin ennenkin. Nyt sen sijaan elokuvan esittäminen nousi uutiseksi Iltasanomissa, MTV:llä ja YleX:llä. Kuvio on outo: Väliahdetin mukaan kyse on nimenomaan Suomen rasistisen historian käsittelystä, mutta millaiseksi käsittely olisi jäänyt ilman nyt kuultua kritiikkiä? Olemattomaksi. Vielä oudompaa on, että YleX:n haastattelussa Väliahdet myös torjuu ehdotukset elokuvan kontekstualisoimisesta esimerkiksi siihen liitettävällä televisiokeskustelulla:

Iltapäivien Suomi-filmit on hänen mukaansa suunnattu ennen kaikkea iäkkäämmille katsojille, jotka ymmärtävät jo tämän kontekstin, koska he ovat eläneet 1960-luvun Suomessa ja kokeneet myös sen jälkeen tapahtuneen kulttuurinmuutoksen.

Jos pitäisi arvata, mistä tässä outoudessa on kyse, tässä yritykseni: Pekka ja Pätkä on päätynyt esitettäväksi ilman sen kummempaa harkintaa. Se on täytettä ikäihmisille suunnattuun iltapäiväohjelmistoon siinä missä kaikki muukin. Kun asiasta nousee keskustelu, Ylen ohjelmapäällikkö päätyy itsepäisyydessään väittämään, että elokuvan näyttäminen on tietoisesti harkittua historian käsittelemistä. Tämä siis siitä huolimatta, että kaikki Suomen rasismin historiaan liittyvä keskustelu on tapahtunut vasta kohun synnyttyä. Lopulta on kyse siitä, että ei haluta perääntyä, ei haluta joutua jatkossa muuttelemaan omia lähetysvalintoja tai ohjelmistolinjauksia ennakkotapauksen takia. Kyse on myös välinpitämättömyydestä kritiikkiä kohtaan.

Tämä kaikki ei automaattisesti tarkoita, että elokuva pitäisi kieltää. Sen sijaan se tarkoittaa, että pitäisi ajatella ennen kuin laittaa jotakin ruutuun.

Moni, myös Väliahdet, on huomauttanut, että todella suuri osa muustakin televisiosisällöstä on eri tavoin ongelmallista. Tähän voi vastata mielestäni kolmessa osassa:

1. Muun sisällön ongelmallisuuden esiin nostamisen ei pitäisi hämärtää tai estää nyt esiin nostettua keskustelua elokuvasta, jonka n-sanan käyttö ja blackface ovat niin näkyviä että huomio on kiinnittynyt juuri siihen. Keskustelu on täysin relevantti vaikka maailmassa on miljoona samantyyppistä ongelmaa.

2. Puhuessaan muun televisiosisällön ongelmallisuudesta Väliahdet näyttää melkein itsekin kyseenalaistavan omat puheensa suomalaisesta rasismista pelkkänä historiallisena ilmiönä. Kuten Koko Hubara Pekkaa ja Pätkää käsittelevässä kirjoituksessaan mainitsee, Putous ja Kingi etnisine parodioineen ovat osoituksia, että kysymys tv- ja elokuvaviihteen rasismista on paljon ajankohtaisempi ja kivuliaampi kuin puhe “historiasta” antaa ymmärtää.

3. Mielestäni on täysin ok vaatia samankaltaista keskustelua laajennettuna kaikkeen television rasistiseen sisältöön ja siihen, miten se pitäisi kehystää. Olemmeko jo käyneet sen keskustelun? Minä väitän että emme ole ja siksi emme voi myöskään ohittaa sitä olan kohautuksella.

Huudot sensuurista ovat mielestäni tapoja ohittaa kysymyksen varsinainen haaste: miten voimme käsitellä Suomen rasistista historiaa ja nykyhetkeä niin, että rasistista viihdettä ei paineta piiloon ja unohdeta, mutta ei myöskään vain uusinneta sen ilmaisutapoja?

 

Standard

Kun olet tottunut sanomaan mitä huvittaa

Viime aikoina olen törmännyt usein samantyyppiseen tilanteeseen: Keski-iän ylittänyt kantasuomalainen mies esittää mediassa päällisin puolin edistyksellisiä mielipiteitä, mutta tekee sen tavalla, joka haiskahtaa pahasti. Maaliskuussa Riiko Sakkisen antirasistisesta taideprojektista huomautettiin että se antaa tilaa rasistiselle kuvakielelle, ja toukokuussa Alf Rehnin feministipuheenvuoron osoitettiin uusintavan seksistisiä puhetapoja. Molemmissa tapauksissa kritiikin kohde reagoi palautteeseen aggressiviisesti ja uhriutuen: Sakkinen ilmoitti lopettavansa yhteistyön blogialustan kanssa, jolla kritisoitu ulostulo julkaistiin ja Alf Rehn uhkaili feminismin puolesta puhumisesta luopumisella.

Nyt on Jari Tervon vuoro. Kirjailija puhuu 10.9. julkaistussa Helsingin sanomissa kahden sivun haastattelussa mitä sylki suuhun tuo, mutta antirasistiksi ilmoittautuen. Haastattelu alkaa sillä, että Tervo kuvailee suomalaisia ”autistiseksi” kansaksi perustuen lukemaansa autismitutkimukseen. Kliininen diagnoosi ja hämärä puhe kansanluonteesta sekoittuvat iloisesti ja lopputulos on vahingollinen: kuten Helsingin sanomien facebook-sivun kommentoija Mirkka Ojala asian ilmaisee, autismi-sanaa käytetään negatiivisessa merkityksessä, epätarkasti ja rasismiin kytkien. Voi myös ylipäätään kysyä, mitä iloa on antirasistisesta puheesta joka yrittää luonnehtia ”kulttuurin” määrittäviä ominaispiirteitä. Esimerkiksi islamvaltaisista maista saapuviin turvapaikanhakijoihin kohdistuva rasismi perustuu täsmälleen samaan logiikkaan.

Tervo esittelee haastattelussa myös uutta inkeriläisiä käsittelevää kirjaansa ja sitä varten tehtyä tutkimustyötä. Hän kertoo, miten sai projektin aikana paljon yhteydenottoja inkeriläisiltä jotka olisivat halunneet osallistua tarinan koostamiseen, mutta ”romaani ei ole ryhmätyö”. Tervo kertoo myöhemmin haastattelussa ”halunneensa kertoa inkeriläisistä muutakin kuin siloitellun tarinan”.  Hän siis ottaa oikeudekseen, kertoa muiden tarinan, mutta suhtautuu negatiivisesti ajatukseen, että noilla muilla voisi olla jotain sanottavaa tarinan sisältöön. Haastattelusta ei käy ilmi, onko Tervo ollenkaan kuullut inkeriläisiä heidän koettelemuksistaan, lähdeaineistoksi hän mainitsee ainoastaan kirjalliset lähteet. Onko toisten kokemuksia kunnioitettu? Kirjailijana hänellä on sananvapaus, mutta tapa jolla hän asettaa sanansa herättää kysymyksiä. Onko inkeriläisten tarina parhaiten kerrottu silloin kun kirjailija saa rauhassa kuvitella?

Tervon, Rehnin ja Sakkisen ilmiöitä yhdistää, että nämä kulttuurisesti näkyvät puhevallan käyttäjät ovat selvästi tottuneet luottamaan oman toimintansa oikeellisuuteen. Siihen, että heidän näkökulmansa on puhdas sorrosta jota he vastustavat. Sakkisen ja Rehnin reaktioissa näyttää olevan taustalla ajatus, että heidän toimintansa sorrettujen puolesta on lahjahevonen, jonka suuhun ei sovi katsoa, sillä se nyt olisi epäkiitollista. Voisiko olla niin, että ajat ovat tässä suhteessa muuttumassa? Että meiltä tulevilta ja nykyisiltä sediltä odotetaan enemmän kuin vain rehvakasta kielenkäyttöä ja erilaisten sankariviittojen päälle pukemista? Helsingin sanomissa ei selvästi ajatella vielä näin, koska Tervon autistipuheisiin ei jutussa puututa, mutta valtajulkisuuden reunoilla näyttää jo kuohuvan.

Kaikkein vaikeinta etuoikeutetussa asemassa oleville oikeuden sotureille on tietysti myöntää, että kaikki ei mennyt ihan niin kuin piti. Sen myöntäminen taitaa kuitenkin olla ainoa tapa, jolla voi oikeuttaa sen että jatkossa avaa suunsa. Mitä vastaat, Jari?

IMG_20160910_122709.jpg

Standard

Valitse Maahanmuuttovirastolle uusi slogan!

Kaikille suomalaisille uutisista tuttu Maahanmuuttovirasto terävöittää ulkoista viestintäänsä valitsemalla uuden sloganin. Virasto on nyt julkaissut neljä vaihtoehtoa uudeksi tunnuslauseeksi ja ottaa yleisön valitseman suosikin käyttöön syksyllä! Alta löydät kaikki neljä vaihtoehtoa ja lyhyen kuvauksen jokaisen sloganin tausta-ajatuksesta.

 

”Likaisen työn tekijä”

LIKA.jpg

Slogan korostaa, että Maahanmuuttoviraston hoitaessa virastopäätöksinä rasistisen käännyttämispolitiikan, kenenkään yksittäisen ihmisen ei tarvitse ottaa vastuuta siitä, että ihmisiä lähetetään täältä kuolemaan Euroopan rajojen ulkopuolelle. Jonkun on hoidettava likainen työ kuivassa virastossa, jotta me muut voisimme unohtaa koko asian.

 

”Disconnecting people”

DISCO.jpg

Slogan nostaa esiin Maahanmuuttoviraston aktiivisen roolin maahanmuuttopolitiikassa: virasto ei ole pelkkä muualla tehtyjen päätösten toimeenpanija, vaan tekee tiukennettua siirtolaispolitiikkaa myös itsenäisesti. Suomen lamasta nostaneen teknologiaihme Nokian vanha slogan herää eloon Maahanmuuttoviraston leikittelevässä sloganissa: tällä kertaa tosin ei luoda yhteyksiä kaupunkien, maiden ja maanosien välille, vaan ehdoin tahdoin katkotaan niitä estämällä perheidenyhdistämisiä.

 

”Pahuuden arkipäiväisyys”

PAHUUS.jpg

Hannah Arendtin käsite ”banality of evil” viittaa sellaiseen pahuuteen, joka seuraa ohjeistusten kyseenalaistamattomasta noudattamisesta. Kyetäkseen epäinhmillisiin ratkaisuihin ei tarvitse olla fanaatikko, sokea usko virastologiikkaan riittää. Tämä hiukan filosofinen slogan on edellisen tunnuksen vastakohta: se ohjaa ajattelemaan Maahanmuuttoviraston rivityöntekijöitä, hiljaisia sankareita, joiden työ harvemmin tuodaan julkiseen valokeilaan.

 

”Turvallisuus on mielentila”

TURVA.jpg

Slogan korostaa, että turvallisuutta ei tarvitse ajatella esimerkiksi sodan, vainon, väkivallan tai terrorismin kautta. Afganistan, Somalia tai Irak voivat myös olla turvallisia, kun virkamiehet vain tarpeeksi intensiivisesti ajattelevat niiden olevan turvallisia, ja mindfulness-tekniikoilla tyhjentävät mielensä turvallisuutta uhkaavista tekijöistä.

Mikä neljästä sloganista on oma suosikkisi?

Standard

Mikael Jungner on osa omaa ongelmaansa

Entinen demarikansanedustaja, nykyinen viestintäyhtiö Kreabin Helsingin yksikön toimitusjohtaja Mikael Jungner on kertonut facebookissa näkemyksensä ihmiskunnan ongelmien syistä. Jungnerin mukaan ”tyhmän enemmistön tonttuilu” on se liikevoima, joka suistaa maailman katastrofiin. Tilalle tarvittaisiin lisää ”avarakatseisia älykköjä”. Esimerkkejä tällaisista ongelmista ovat Jungnerin mukaan Donald Trumpin suosio, Brexit-äänestys, suomalaisten rasismi ja Turkin tilanne.

Jungner näyttää sijoittavan itsensä avarakatseisten puolelle. Hän on itse dynaaminen, nykyaikainen ja ratkaisukeskeinen ihminen, ei todellakaan osa ongelmaa. Hän on keski-ikäinen rikas valkoinen mies, poliittisesti keskeltä oikealla, hypännyt politiikasta lobbaajaksi ja halveksuu itseään heikommassa asemassa olevia. Täydellinen älykkö, mikäli älykön määritelmä on henkilö, joka sijoittaa itsensä kaikkien valta-asemien ulkopuolelle ja luulee näkevänsä maailman sen yläpuolelta.

Jos sitten katsotaan niitä konkreettisia esimerkkejä, jotka Jungner esittää tyhmän enemmistön tonttuilusta, melkein kaikissa näyttää jollain tavalla olevan kysymys demokratiasta, siis siitä, että ihmiset päättävät omista asioistaan. Juuri se on selvästi ongelmallista, koska ihmiset eivät ole riittävän kypsiä. Jungnerin tulkinnasta poiketen kuitenkin sekä Trump että Brexit voidaan kuitenkin nähdä ilmiöinä, joissa demokraattisen systeemin kriisi johtaa protestiin, joka toki on kamalalla tavalla suunnattu, mutta kuitenkin  protesti. Kyse ei siis ole vain Trumpista tai Brexitistä, vaan siitä, että valta pakenee ihmisiltä ja he haluavat ottaa sen takaisin, päättää itse ohi eliittien. Koko Yhdysvaltojen poliittinen järjestelmä, samoin EU, tukevat taloudellisten eliittien vaurastumista ja ovat vaikeita hahmottaa kokonaisuuksina. Ihmisillä on kokemus, että heidän asemansa kurjistuu suhteessa muihin, ja että poliittinen päätöksentekojärjestelmä ei muuta tätä tilannetta.

Jungner näyttää näkevän demokratian suurimpana ongelmana ihmisten tyhmyyden, ei järjestelmää itseään. Siinä voi olla järkeä silloin, jos oma asema taloudellisessa ja poliittisessa eliitissä perustuu uusliberalistisille opeille esimerkiksi valtiosta markkinoiden häiriöttömän toiminnan takaajana, vyönkiristyspolitiikasta ja pankkien tukemisesta verorahoilla. Höttöinen puhe henkisestä kasvusta ja koulutuksesta kuulostaa ihan kivalta, mutta on muistettava että Jungner itse on poliittisessa toiminnassaan pyrkinyt nimenomaan pienentämään julkista sektoria ja pelotellut valtion velanotolla. Hänen menneistä vaalikonevastauksistaan saa kyhättyä helposti elinkeinoelämän ja rikkaiden valkoisten ihmisten etuja pönkittävien näkemysten kollaasin. Muun muassa kehitysyhteistyövarojen lisääminen oli vuonna 2011 Jungnerin mukaan mahdotonta valtion velkaantumisen takia.

Jungner haluaisi, että ihmiset toimisivat poliittisessa järjestelmässä järkevämmin, mutta on omalla urallaan omistautunut verkostoitumaan taloudellisten ja poliittisten eliittien kanssa ja myös välittämään lobbarina näiden keskinäisiä suhteita. Jungner näkee jopa ongelmana sen, että siirtymiä näiden eliittien välillä ei tapahdu enemmän. Kuitenkin juuri Brexitin tai Trumpin kaltaisissa poliittisissa ilmiöissä on kyse siitä, että politiikasta vieraantuneet ihmiset etsivät tapoja horjuttaa rahan ja vallan ohjaamia järjestelmiä. Jungner on tässä suhteessa osa ongelmaa, sillä juuri hänen kaltaisensa ihmiset pitävät politiikan ammattilaisten ja verkostoitujien käsissä, muiden ulottumattomissa.

Siellä missä Jungner näkee avarakatseisia älykköjä joku muu voisi nähdä hyvin pärjääviä ihmisiä, joilta kukaan ei ota pois ja joiden ei sen takia tarvitse vaatia muutoksia siihen, miten omistaminen, demokratia, tuloerot tai palvelut maassa makaavat. Sellaiset älyköt eivät näe asioita niiden yhteiskunnallisissa yhteyksissä, vaan höpisevät intohimosta ja henkisestä kasvusta. Osattomuuden ja rasismin selittäminen niiden puutteella on tapa irtisanoutua vastuusta, oman toiminnan vaikutuksista. Jungnerin ei tarvitse toki välittää häneen kohdistetusta kritiikistä, sillä hän ei lobbarina ole poliittisessa vastuussa, eikä hänen tarvitse kuunnella tonttuja, jotka kyseenalaistavat hänen avarakatseisuutensa. Voimme vain toivoa, että hän joskus epähuomiossa vilkaisee Kreabin wc-tiloissa peiliin, ja pysähtyy hetkeksi kysymään itseltään mitä pinnalla näkyy: Katsooko kuvastimesta todella takaisin maailmaa parantava intellektuelli, vai vain rikas, oikeistolainen valkoinen mies, jota kuunnellaan hiukan liian usein?

jungner.png

 

Standard