Pekka ja Pätkä historian välittäjinä?

YLE esitti tänään elokuvan Pekka ja Pätkä n#####einä ja sai siitä paljon palautetta ( esim. 1, 2, 3). Perustelluimmalta tuntuvan palautteen viesti oli että n-sana ja blackface, eli valkoisen ihmisen esiintyminen mustana, ovat rasismia, ja olleet sitä myös elokuvan esittämisajankohtana, ja siksi elokuvan esittäminen on kyseenalaista.

YLEn ohjelmapäällikkö Pentti Väliahdet on vastannut esiin nousseeseen kritiikkiin muutaman kappaleen tekstillä, jota YLEn sometiimi on liimaillut eri puolille sosiaalista mediaa. Siinä Väliahdet sanoo, että elokuva rasismeineen kuuluu Suomen historiaan. Hän tosin sanoo myös, että elokuva nauraa aikansa ennakkoluuloille. Eli elokuva Väliahdetin mukaan on sekä rasistinen että antirasistinen. Tiedä häntä.

 

Oleelliselta tässä kaikessa tuntuu, että YLE jätti elokuvan kontekstualisoinnin bloggaajille ja somekeskustelijoille. Ilman asian näkyviin nostamista Pekka ja Pätkä olisivat saaneet hassutella televisiossa tänään ihan niin kuin ennenkin. Nyt sen sijaan elokuvan esittäminen nousi uutiseksi Iltasanomissa, MTV:llä ja YleX:llä. Kuvio on outo: Väliahdetin mukaan kyse on nimenomaan Suomen rasistisen historian käsittelystä, mutta millaiseksi käsittely olisi jäänyt ilman nyt kuultua kritiikkiä? Olemattomaksi. Vielä oudompaa on, että YleX:n haastattelussa Väliahdet myös torjuu ehdotukset elokuvan kontekstualisoimisesta esimerkiksi siihen liitettävällä televisiokeskustelulla:

Iltapäivien Suomi-filmit on hänen mukaansa suunnattu ennen kaikkea iäkkäämmille katsojille, jotka ymmärtävät jo tämän kontekstin, koska he ovat eläneet 1960-luvun Suomessa ja kokeneet myös sen jälkeen tapahtuneen kulttuurinmuutoksen.

Jos pitäisi arvata, mistä tässä outoudessa on kyse, tässä yritykseni: Pekka ja Pätkä on päätynyt esitettäväksi ilman sen kummempaa harkintaa. Se on täytettä ikäihmisille suunnattuun iltapäiväohjelmistoon siinä missä kaikki muukin. Kun asiasta nousee keskustelu, Ylen ohjelmapäällikkö päätyy itsepäisyydessään väittämään, että elokuvan näyttäminen on tietoisesti harkittua historian käsittelemistä. Tämä siis siitä huolimatta, että kaikki Suomen rasismin historiaan liittyvä keskustelu on tapahtunut vasta kohun synnyttyä. Lopulta on kyse siitä, että ei haluta perääntyä, ei haluta joutua jatkossa muuttelemaan omia lähetysvalintoja tai ohjelmistolinjauksia ennakkotapauksen takia. Kyse on myös välinpitämättömyydestä kritiikkiä kohtaan.

Tämä kaikki ei automaattisesti tarkoita, että elokuva pitäisi kieltää. Sen sijaan se tarkoittaa, että pitäisi ajatella ennen kuin laittaa jotakin ruutuun.

Moni, myös Väliahdet, on huomauttanut, että todella suuri osa muustakin televisiosisällöstä on eri tavoin ongelmallista. Tähän voi vastata mielestäni kolmessa osassa:

1. Muun sisällön ongelmallisuuden esiin nostamisen ei pitäisi hämärtää tai estää nyt esiin nostettua keskustelua elokuvasta, jonka n-sanan käyttö ja blackface ovat niin näkyviä että huomio on kiinnittynyt juuri siihen. Keskustelu on täysin relevantti vaikka maailmassa on miljoona samantyyppistä ongelmaa.

2. Puhuessaan muun televisiosisällön ongelmallisuudesta Väliahdet näyttää melkein itsekin kyseenalaistavan omat puheensa suomalaisesta rasismista pelkkänä historiallisena ilmiönä. Kuten Koko Hubara Pekkaa ja Pätkää käsittelevässä kirjoituksessaan mainitsee, Putous ja Kingi etnisine parodioineen ovat osoituksia, että kysymys tv- ja elokuvaviihteen rasismista on paljon ajankohtaisempi ja kivuliaampi kuin puhe “historiasta” antaa ymmärtää.

3. Mielestäni on täysin ok vaatia samankaltaista keskustelua laajennettuna kaikkeen television rasistiseen sisältöön ja siihen, miten se pitäisi kehystää. Olemmeko jo käyneet sen keskustelun? Minä väitän että emme ole ja siksi emme voi myöskään ohittaa sitä olan kohautuksella.

Huudot sensuurista ovat mielestäni tapoja ohittaa kysymyksen varsinainen haaste: miten voimme käsitellä Suomen rasistista historiaa ja nykyhetkeä niin, että rasistista viihdettä ei paineta piiloon ja unohdeta, mutta ei myöskään vain uusinneta sen ilmaisutapoja?

 

Standard

Miss Suomi ja eksotisointi vuonna 2016

Vuoden 2016 Miss Suomi Shirly Karvinen kruunattiin perjantaina 13. toukokuuta. Onnittelut voittajalle! Finaali lähetettiin Nelosella ja siitä uutisoivat suurimmat sanomalehdet. Missi-instituutio siis elää ja hengittää, vaikka vuonna 2012 sen tulevaisuus näytti uhatulta, kun MTV3 ilmoitti lopettavansa finaalin lähettämisen kannattamattomana.

Tämän tekstin tarkoitus ei ole kritisoida missi-instituutiota eikä varsinkaan voittajaa, joka on varmasti kovalla työllä kruununsa ansainnut. Sen sijaan haluan kiinnittää huomion siihen, miten voittaja on kohdattu mediassa.

Yksi missi-insituution mukana elävä asia näyttää nimittäin olevan median kyvyttömyys oppia hyväksymään suomalaisten moninaisuutta. Ennen kuin katsomme, miten ilmiö näkyi tämän vuoden missivalinnassa, palataan Lola Odusogan (ent. Wallinkoski) kanssa muistelemaan vuotta 1996, jolloin hänet valittiin Miss Suomeksi:

Aluksi media haki minulle korrektia ja soveliasta nimitystä. Sekin oli tietynlaista rasismia. Suomen Neito -kilpailun jälkeen viljeltiin käsitteitä eksoottinen ja tummahipiäinen. Myöhemmin kaikenlaiset ihonväriin kiertäen viittaavat väri-ilmaisut tulivat käyttöön.

Odusoga on jälkikäteen nostanut esiin median kyvyttömyyden hyväksyä kehoaan 20 vuotta sitten. Vaan millainen ääni on kellossa vuonna 2016, kun uusi Miss Suomi on saanut kruunun?

Lyhyt vastaus on, että mikään ei näytä muuttuneen. Että vaikuttaa siltä, kuin mitään keskusteluja ei koskaan olisi käyty. Heti missin valinnan jälkeen saatiin nähdä otsikko ”Sara Sieppi kehuu uutta Miss Suomea: “Tosi eksoottinen kaunotar, hyvä valinta!””. Sitaatti on toki Siepin, mutta Iltasanomat päätti nostaa sen otsikkoon.

Vaikka Siepin viesti on positiivinen, eksoottisen käsitteen käyttöön liittyy monia ongelmia, joista ehkä ilmeisin on listattu muun muassa eräässä everydayfeminism.com-sivuston eksotisointia käsittelevässä artikkelissa: Ilmaisu antaa ymmärtää, että on olemassa yksi ulkonäön standardi, josta ”eksoottiseksi” luonnehdittu ulkonäkö poikkeaa. Kun mediassa luonnehditaan Miss Suomea ”eksoottiseksi”, annetaan ymmärtää, että on olemassa jokin meidän normaalimme, johontuo ulkonäkö ei istu.

Mielenkiintoisen kysymyksestä tekee se, että Jyväskylässä syntynyt Karvonen on kutsunut myös itse  ulkonäköään ”eksoottiseksi”. Hänellä on kuitenkin oikeus puhua ulkonäöstään haluamallaan tavalla eikä minulla, johon eksotisointi ei koskaan kohdistu, ole siihen mitään sanottavaa. Karvosen oikeutta itsemäärittelyyn ei pidä sekoittaa siihen, miten Suomen media käsittelee hänen ulkonäköään. Karvosen tavat puhua itsestään eivät anna medioille oikeutta käyttää toiseuttavia ilmaisuja tai käsitellä hänen misseyttään ensisijaisesti eksotisoinnin näkökulmasta. On tärkeä kysymys, millaista toiseuttavaa tai rodullistavaa puhetta ylipäätään pitää medialta sallia – tällöin eksotisoiva puhetapaa nimittäin käyttää taho, joka ei kyseenalaista omaa normaaliuttaan mitenkään.

Karvisen voiton jälkeen ainakin yhdeksän eri Suomen Lehtiyhtymän omistamaa paikallislehteä julkaisi verkossa samanaikaisesti saman uutisen otsikolla ”Shirly Karvinen on uusi Miss Suomi – Näin upealta hän näyttää huippukuvaajan kuvissa”. Jutussa on sarja kuvia Karvisesta kuvatekstillä ”Shirly Karvinen on syntynyt Suomessa, mutta asunut lapsuutensa vanhempiensa töiden vuoksi Afrikassa. Karvisen eksoottiset piirteet ovat kiinalaisen äidin peruja.” Tämä siis uudesta Miss Suomesta on kerrottavana: syntymämaa, kaksi viittausta vanhempiin ja maininta ”eksoottisista” piirteistä.

Karvisesta olisi voinut kertoa myös esimerkiksi nämä asiat, jotka Iltalehti nostaa esiin taannoisessa jutussaan:

Hän puhuu suomen lisäksi äidinkielenään englantia ja osaa myös kiinan alkeet. Shirly oli vuonna 2014 vaihto-opiskelijana Kiinan Pekingissä ja viime vuonna hän teki puolen vuoden työharjoittelun Yhdysvalloissa Suomen suurlähetystössä. — Nykyään 23-vuotias kaunotar asuu Helsingissä ja opiskelee Haaga-Heliassa tradenomiksi.

Kiinnostava nuori ihminen. Miksi ylipäätään mainitaan, että Karvinen on syntynyt Suomessa tai missä hänen vanhempansa ovat olleet töissä? Haluaisiko paikallismedioiden jutun kirjoittajaksi merkitty Silja Tenhunen, että hänet itsensä esiteltäisiin samalla tavalla? Selvästikään ei, sillä hänen twitter-profiilinsa esittelytekstissä ei lue syntymämaasta mitään, vaan ” julkaisupäällikkö, Etelä-Suomen Media | Kiinnostunut lukijoista, tekijöistä ja journalismin tulevaisuudesta.”

Suomalaista Karvista siis muutetaan vähemmän suomalaiseksi, vähemmän normaaliksi, pienillä kielellisillä eleillä. Sama tapahtuu sekä Iltasanomien jutussa, että yhdeksässä eri paikallismedian verkkojulkaisussa. Ulkonäön luonnehdinta liittyy missi-instituutioon, mutta se ei tarkoita ”Vapaudu vankilasta” –korttia yhdellekään toimittajalle. Olisi oltava paljon tarkempi siinä, millaista valtaa käyttää, millaista normaalia luo ja miten ajattelee itsensä suhteessa siihen, kenestä kirjoittaa.

Iltasanomia ja paikallislehtiä syvemmälle, uutisoinnin pohjakosketukseen saakka sukeltaa Hymy otsikoinnillaan “Suomi sai etnomissin – hän on Miss Suomi!“. Jyväskylässä syntynyt ja siellä lähes koko ikänsä asunut Karvinen ei siis ole missi, vaan etnomissi, eli toimittajan kapeakatseisista ulkonäkönormeista poikkeaminen määrittää voittoa niin, että misseydestä ei voi puhua erillään tästä poikkeamasta.

Karvinen kohdataan selvillä kaksoisstandardeilla. Hänen voittoaan se ei tietenkään vie pois, mutta 20 vuotta Lola Odusogan voiton jälkeen toivoisi, että Miss Suomesta osattaisiin puhua ilman että hänet täytyy lokeroida mediassa normaaliuden ulkopuolelle.

 

Lisäys 14.5.2016 Kl 10.00: Iltasanomien Laura Glad kommentoi, että Siepin kommentti missistä olisi ollut jutun kärki riippumatta siitä mitä Sieppi sanoo. Katson, että ongelmallisten ilmaisujen nostaminen otsikkoon ja problematisoimatta jättäminen ei ole hyvä journalistinen käytäntö. 

orientti.jpg

 

Standard

Bachelorin edessä taipuu koko luomakunta

Mies. Valkoinen mies. Menestynyt valkoinen mies. Keski-ikäistyvä menestynyt valkoinen mies.

Etelä-Afrikassa mies katsoo kaukaisuuteen. Valkoinen nainen tulee hänen luokseen. He syleilevät.

bach4.png

Naiset ovat menestyvälle keski-ikäiselle valkoiselle miehelle ”tyttöjä”. Tytöille hän on Juha. Heitä on monta ja siksi heillä on yleisnimi, lajin nimi, Juhaa on vain yksi ja siksi hän on Juha.

Keski-ikäistyvän menestyvän valkoisen miehen katseen alle järjestetään koko luomakunta. Ylhäältä alas. Hänen tyttönsä. Hänen Afrikkansa.

Mies syleilee tyttöjä. Mies taluttaa villieläimiä. Ne tottelevat häntä. Mies ja tytöt hassuttelevat pukeutumalla asuihin. Tytöt sanovat olevansa ”inkkareita” tai ”vaarallisia” hunnutettuja naisia. He ovat matkimiaan rodullistettuja naisia vähän ylempänä, turvallisesti Juhan katseen alla.

bach2
bach3.png

Kaikki järjestetään yhden miehen takia, joka on tyttöjen kyseenalaistamaton halun kohde. Hänestä puhutaan:

Juha on on komea, kohtelias, pitkä ja urheilullinen herrasmies. Juha työskentelee mainostoimistossa liiketoimintajohtajana ja on luonut arvostetun uran myös kansainvälisesti. Hänen elämänsä tärkeimmät ihmiset ovat hänen kaksi lastaan. Urheilu on aina ollut olennainen osa Juhan elämää, ja hän on harrastanut monia eri lajeja kamppailulajeista crossfittiin.

Juha haluaa pitää huolta tytöistä. Juha haluaa pitää huolta luomakunnasta. 300 000 silmäparia kääntyy Juhaan. Juha katsoo takaisin, alas maailman piirii.

Ja Juha näkee, että se on hyvä, että se ei koskaan muutu. Että se on hänen.

bach1.png

Standard

Minun rasistinen katseeni

En ole kirjoittanut itsestäni tässä blogissa juurikaan. Olen jättänyt sen tarkoituksella tekemättä. Blogin pitäminen ja itsekeskeisyys näyttävät vetävät toisiaan puoleensa, ja olen ainakin vähän yrittänyt taistella vastaan. Suuri syy on myös, että kirjoittaessani rasismista en kirjoita ilmiöstä, joka kohdistuisi ensisijaisesti minuun. Siksi olisi erikoista tehdä itsestään antirasismin keskipiste.

Nyt teen kuitenkin poikkeuksen. Syy on viimeaikaisessa suomalaisessa rasismikeskustelussa. Olemme todistaneet avoimen rasistisen puheen valtavirtaistumista jo pitkään. Sen vanavedessä on kuultu viime aikoina ennätysmäärä irtisanoutumisia: tehdään erottelu rasismia ylläpitävän roskaväen ja muiden välillä. Ollaan tolkun ihmisiä. Kehotetaan ihmisiä irtautumaan rasistipuolue perussuomalaisista. Pohditaan, miten kurjistuva keskiluokka ja köyhälistö saataisiin mukaan.

Mikä ongelma tässä irtisanoutumisessa sitten on?

Kun olin kolmetoistavuotias, ajattelin asioista hyvin mustavalkoisesti, kirjaimellisesti. Vitsailin Israel-Palestiina -konfliktin lopettamisesta ydinpommilla. Pelkäsin ei-valkoisia ihmisiä. Minulla ei juurikaan ollut maahanmuuttajataustaisia kavereita. En muista käyneeni yhden käden sormet ylittävää määrää keskusteluja muiden kuin kantasuomalaisten kanssa ennen kuin täytin 12 vuotta.

1990-luvun lopussa kotikaupungissani liikkui natsiskinejä ja nuorisojengejä, joissa oli maahanmuuttajataustaisia ja kantasuomalaisia nuoria. Natsiskinit joskus sylkivät päälleni, koska käytin löysiä housuja, mutta siitä olin melkein ylpeä.

Sitten, kun olin 15-vuotias, yksi maahanmuuttajataustainen nuori yritti ryöstää minut. Rahaa ei ollut, joten yritys epäonnistui. Tapaus jäi käsittelemättä, koska häpesin sitä ja pelkäsin. Silloin koulukaverini puhuivat, että ”jos noille vittuilee, koko suku tulee perään”. Uskoin puheet pohtimatta asiaa enkä tehnyt rikosilmoitusta tai kertonut vanhemmilleni.

Vielä yliopisto-opinnot aloittaessani pelkäsin kaduilla. Aivan erityisesti pelkäsin ei-valkoisia ihmisiä. Oletin jokaisen ihmisen potentiaaliseksi uhaksi itselleni.

Minulle oli kehittynyt rasistinen katse, tapa arvioida kohtaamiani ihmisiä heidän ihonvärinsä perusteella.

Tämä voisi olla tarina siitä, miten rasistinen katseeni on oikeutettu, trauman aiheuttama järkeenkäypä varotoimenpide. Pitkään kuvittelinkin, että pelossani, katseessani, oli kyse pelkästä ryöstötraumasta.

Niin ei kuitenkaan ole. Selitän miksi.

Koko läpivalkoinen lapsuuteni ja kaikki arkipäiväiset rasistiset vitsit pohjustivat sitä, että tulkitsin ryöstötilanteen niin kuin tulkitsin. Näin siinä ulkomaalaisen tekemän ryöstön, joka jotenkin liittyi ryöstäjän ihonväriin ja murtavaan tapaan puhua Suomea, vaikka en tiennyt hänestä mitään. Aloin välttää ihmisiä juuri ihonvärin perusteella, en esimerkiksi vaatetuksen tai uhkaavan käytöksen.  Jos valkoinen olisi yrittänyt ryöstää minut, en olisi alkanut välttää valkoisia kaduilla. Ryöstöyritys siis aktivoi kokonaisen joukon erilaisia rodullistavia ajattelutapoja, joita olin kerännyt koko elämäni.

Rasistinen katseeni ei syntynyt tuona iltana, vaan sille oli kaikki edellytykset siinä Suomessa, jossa kasvoin. Sille oli enemmän kuin tarpeeksi syitä syntyä ja vahvistua (sen voisi teknisellä termillä sanoa olevan ”ylimääräytynyt”). Kaikki ne puheet, kaikki ne tilanteet ja televisio-ohjelmat, joista opin, että normaalit sosiaaliset tilanteet käydään valkoisten Suomessa syntyneiden suomalaisten kanssa. Suomalaisten, joiden vanhemmat ja mielellään myös isovanhemmat ovat myös syntyneet Suomessa.

Jo ryöstöyrityksen aikaan viisitoistavuotiaana olin alkanut kyseenalaistaa rationaalisesti aiemmat avoimen rasistiset ajatukseni. En halunnut toimia tai ajatella syrjivästi. Minusta tuli jonkinlainen liberaali egalitaristi, halusin kaikille samat mahdollisuudet. Omaksuin siis sen lähtökohdan, josta käsin nyt suomalaiset sanoutuvat irti rasistisista puheista.

Teini-ikäisenä en kuitenkaan pystynyt näkemään, miten syvälle puhetapoihimme, eleisiimme, tapaamme katsoa rasismi ulottuu. Miten taksikuski saattaa sanoa rodullistetulle suomalaiselle, että tämän ihonväri ”ei haittaa” häntä ja kuvitella olevansa suvaitsevainen. Miten työpaikalla mennään tarkistamaan omat takintaskut, kun joku luulee nähneensä ”tumman ihmisen” käymässä eteisessä. Miten maan suurimmassa sanomalehdessä voidaan puhua polarisaation lopettamisesta ja toisessa lauseessa rajata kaupungin asukkaista ”paikallisiksi” vain valkoiset.

En vieläkään tiedä mitään siitä pojasta, joka silloin yritti ryöstää minut. Sen kuitenkin tiedän, että rasistiset käytännöt, eleet ja rakenteet usein pakottavat ihmisiä käyttäytymään heihin kohdistuvien odotusten mukaisesti. Rasistinen katse synnyttää rodullistettuja kohteita ja kaikilla ei ole resursseja rakentaa itselleen positiivista, valkoisesta määrittelystä riippumatonta omaehtoista identiteettiä.

Tämän kirjoituksen lopuksi olisi komeaa kertoa siitä, miten nyt näen vain ihmisiä ja kohtelen kaikkia saman mitan mukaan. Sellaisen arvioiminen olisi kuitenkin tekopyhää enkä siihen ryhdy. Tyydyn sanomaan, että nykyään kokemus- ja tuttavapiirini onneksi ei ole niin homogeeninen kuin lapsuudessani, ja blogikirjoittamisen myötä olen alkanut varoa kaduilla kaljuja valkoisia miehiä. Mihinkään irtisanoutumiseen minusta ei kuitenkaan ole, eikä ole monista muistakaan.

Rasismin ylläpitäminen on niin syvällä Suomen käytännöissä, että niissä riittää tongittavaa loppuelämäksi. Sen takia avoimen rasistisia puhuvien ihmisten piirin muuttaminen ”niistä” ”meiksi” on yksinkertaista: lakataan kuvittelemasta, että olemme ottaneet jonkin ratkaisevan askeleen kohti ”värisokeutta”, nähdään kunnollisiksi itseään luulevien ihmisten rasismi. Suomen hallitus, yliopistot, taideinstituutiot, yritysten johtoportaat, mediat hylkivät edelleen rodullistettuja ja tuottavat rodullistavaa puhetta päivittäin.

Rasististen puheiden takana piilee kokonainen syrjivien käytäntöjen meri. Siksi hienon irtisanoutumisen sijaan valkoisten olisikin hyvä tutkia vähän tarkemmin, miten omat instituutiomme ja käytöksemme pitävät yllä rasismia. Tarvitaan oman toiminnan näkyväksi tekemistä, ei pelkkää objektiivista, ulkopuolisen asemasta tehtävää rasismin tarkkailua.

Se tulee olemaan kiusallista ja ahdistavaa, koska silloin emme saa olla tarinan antirasistisia sankareita.

veikkanen

Standard