On aika keskustella valkoisuudesta

Kun googlasin tänään sanan “valkoisuus”, ensimmäiset tulokset Googlen incognito-asetuksilla olivat verkkosanakirjaohjeita sanan taivuttamiseen, kuivaverianalyysia käsittelevä pro gradu -työ ja parin eri lehden julkaisema STT:n uutinen ei-valkoisten Oscar-ehdokkaiden pienestä määrästä tämän vuoden Oscar-gaalassa. Löytyi yksi etsimääni aiheeseen liittyvä juttu, mutta ei varsinaista keskustelua valkoisuudesta etuoikeutena. Ruotsiksi saman haun ensimmäinen tulos oli erilainen: “vardagsrasismen”-sivun kaikki tagilla “vithet” merkityt tekstit ja toisena kirjoitus “Rodusta ja valkoisuudesta tämän päivän Ruotsissa“. Englanniksi ensimmäinen tulos oli wikipedia-artikkeli kriittisestä valkoisuustutkimuksesta ja toisena New York Timesin valkoisuutta ja rasismia käsittelevä artikkeli “What is Whiteness?”

Suomessa julkinen keskustelu valkoisuudesta on ollut vähäistä, mutta se on saanut aivan viime aikoina puhtia. Valkoisuus-normista on puhuttu enemmän kuin ennen akateemisen maailman ulkopuolella, sillä teemaa on nostettu näkyvästi esiin Koko Hubaran Ruskeat tytöt -blogin kautta sekä mustaksi feministiksi itsensä määrittelevän Maryan Abdulkarimin ja koreografi Sonya Lindforsin työssä. Urbanapa-kollektiivin Toiseus 101-kirjassa, jonka tekemiseen kaikki edellämainitut ovat osallistuneet, valkoisuudesta kirjoittavat myös valkoiset ihmiset, Niko Hallikainen ja Hanna Järvinen. Myös Anna Pöysän Mafalala-blogissa on viime aikoina käsitelty valkoisuutta ja pidempään eri yhteyksissä julkista keskustelua aiheesta on käynyt Atlas Saarikoski.

Minulla on valkoisuuskeskusteluun liittyen kaksi teesiä:

  1. Keskustelua on kasvatettava paljon entistä näkyvämmäksi
  2. Valkoisten ihmisten on osallistuttava keskusteluun

Perustelen seuraavaksi lyhyesti molempia teesejäni.

Teesi 1. Keskustelua on kasvatettava paljon entistä näkyvämmäksi

Miksi valkoisuudesta pitäisi kirjoittaa? Ennen kaikkea siksi, että valkoisuus on vallankäytön kannalta äärimmäisen keskeinen, mutta paljolti näkymätön ilmiö. Kun rodullistetut suomalaiset nyt käyvät näkyvää keskustelua omasta positiostaan, se haastaaa samalla tarkastelemaan valkoisuuden normia.  Valkoiset ihmiset eivät tyypillisesti tunnista näkökulmaansa valkoiseksi näkökulmaksi, eivätkä problematisoi tapojaan normalisoida omaa rodullistavaa katsettaan. Mafalala-blogi nostaa esiin kaksi esimerkkiä valkoisuus-normista:

Se liittyy esimerkiksi siihen, että rodullistettujen lapsien katoaminen ei ole uutinen, kun taas yksittäisten valkoisten lasten katoamisista kirjoitetaan otsikoita kauan. Tai että rodullistetut ihmiset nähdään erilaisten ryhmien edustajina, toisin kuin valkoiset. 

Teesi 2. Valkoisten ihmisten on osallistuttava keskusteluun

Miksi valkoisten ihmisten pitäisi erityisesti käydä keskustelua valkoisuudesta? Siksi, että valkoinen antirasismi ei voi koskaan saavuttaa tavoitteitaan, ellei se kohdista kriittistä katsettaan itseään kohti. Viimeisen vuoden aikana turvapaikanhakijoista käydyn keskustelun yhteydessä rasismi on tuomittu moneen kertaan. Pääministeri Juha Sipilä muun muassa ilmoitti pohjoismaiden pääministerien tapaamisessa, että “Suomi ei ole rasistinen maa“. Mutta minkä arvoinen tällainen julistus on, kun sen antaa rodullistettuja ihmisiä ulos maasta potkivan täysvalkoisen hallituksen pääministeri? Valkoisuuden analyysi tarkoittaa sitä, että me valkoiset tunnistamme etuoikeuksia, joita valkoisuutta normalisoivat ja ensisijaistavat käytännöt meille suovat. Valkoisuuden analysoimisen pitää olla kiehtovaa, kivuliasta ja noloa.

Rasismia ei tuhota vain osoittamalla ja tuomitsemalla avoimen syrjiviä käytäntöjä, vaan se vaatii kriittisen katseen kääntämistä myös sellaisiin vallan muotoihin, jotka eivät ole ilmiselvän rasistisia. Se tarkoittaa valkoisen todellisuuden kriittistä tarkastelua, valkoisuus-normin tuottamisen ymmärtämistä. Valkoisten rasismia vihaavien ihmisten on tultava tietoisiksi omista tavoistaan hyötyä valkoisuudestaan. Olen itse yrittänyt haparoiden kirjoittaa valkoisuudestani jotakin, ja tarkastella myös valkoisuusnormin horjuttamista. Se työ on kuitenkin alussa, ja haluankin haastaa suomalaisia valkoisia kirjoittamaan kanssani valkoisuudestaan ja etuoikeuksistaan.

On tärkeää, että valkoisuuden tarkastelu tehdään antirasistisilla tavoilla, valkoisuus-normista kärsivien puheenvuoroja kuunnellen ja niille tilaa luoden. Valkoisten on välttämätöntä käydä keskustelua, mutta sitä ei pidä omia. Siksi haastan valkoiset ihmiset myös lukemaan rodullistettujen suomalaisten kirjoittamia tekstejä ja oppimaan niistä. Hyvän ja helpon aloituksen tälle antaa vaikkapa Maryan Abdulkarimin päätoimittama uusi Image.

Ja vielä lopuksi: Tärkeää valkoisuus-keskustelussa on hyväksyä, että sitä käydessään tulee mokaamaan ja on oltava valmis myös muuttamaan toimintatapojaan, kun joku osoittaa virheet. On nieltävä omat valkoiset kyyneleet. Tähän löytyy paljon hyviä neuvoja, vaikkapa aluksi täältä. Eräässä oivaltavassa tekstissä mokailun välttämättömyys muotoillaan näin:

People with more systematic privilege than you are always going to fuck up.

whitetears.jpg

Standard

Rasismia vastaan, tekopyhyyden puolesta

Eilen suomalaisia kosketti YLEn aamu-tv:ssä vierailleen Valtteri Saarisen puheenvuoro rasismista ja siihen puuttumisesta. Minäkin jaoin liikuttuneena videon ja ajattelin, että hienoa, kun rasismia kokeva itse pontevasti vetoaa ihmisiin, joihin se ei kohdistu.

Ruskeat tytöt –blogin facebook-päivitys kuitenkin käänsi ajatukseni YLEn rooliin asiassa. Saarinen oli sanavalmis ja rohkea ja voi saada ihmiset puuttumaan rasismiin julkisilla paikoilla, mutta asian käsittely Aamu-tv:n toimituksen puolesta jäi pinnalliseksi. Huomio on arjen tilanteissa ja puheissa, ja silloin helposti yksinkertaistamme. Ajattelemme rasismia yksilön tekona, jonka hän voi valita tehdä tai jättää tekemättä.

Silloin huomioimatta jää, että valkoiset ihmiset ryhmänä hyötyvät valta-asemastaan suhteessa rodullistamiinsa ihmisiin. Se näkyy globaalissa työnjaossa ja myös Suomen työnjaossa. Se näkyy globaalissa varallisuuden ja poliittisen vallan jakautumisessa ja myös Suomen varallisuuden ja poliittisen vallan jakautumisessa.

Saarisen haastattelua seuraavana päivänä Helsingin Sanomissa julkaistiin Terhi Kiemunkia ja vihapuhetta koskeva juttu, jossa haastatellaan akatemiatutkija Anna Rastasta. Siinä puhutaan poliitikkojen ”sortumisesta vihapuheisiin”. Sen alla on uutinen, jonka mukaan Kiemunki ei saa potkuja avustajan tehtävästään. Kansanedustaja Mäkipää sen sijaan “tuomitsee” puheet ja pyytää avustajaansa allekirjoittamaan paperin, jonka mukaan tällaista ei jatkossa tapahdu. Viereisellä sivulla on kommenttipuheenvuoro, jossa pyydetään rasisteja jättämään ”edes lapset vihanne ulkopuolelle”

Näitä kaikkia kolmea uutista yhdistää se, että rasistinen valtajärjestelmä pelkistetään puheiksi ja tunteiksi, joihin sorrutaan ja jotka voidaan helposti esimerkiksi rajata uudelleen. Rasismissa kuitenkin on historiallisesti ollut kyse muun muassa siitä, että tuottavuus paranee, kun määrittelemme että työvoimalla ei ole ihmisoikeuksia eikä siitä siten tarvitse maksaa. Myös maiden ja raaka-aineiden riistäminen helpottuu, kun voi määritellä niiden aiemmat haltijat ihmisyyden ulkopuolelle.

Satojen vuosien aikana kehkeytyneisiin muun muassa resurssien jakautumiseen liittyviin asetelmiin ei reagoida mitenkään, kun Kiemunki laitetaan allekirjoittamaan papereita tai rasistisia puheita levittävää pyydetään pesemään suunsa saippualla.

Poistaako allekirjoitettu paperi sen, että Kiemunki käyttää toistuvasti turvapaikanhakijoista sanaa “partavauva”? Poistaako se sen, että Kiemunki kertoo voivansa pahoin nähdessään ”mustia miehiä” keräämässä rahaa SPR:lle? Poistaako se sen, että Kiemunki on rasistisen Rajat kiinni! –liikkeen aktiivi? Voidaanko puhua siitä, että Kiemunki tai Teuvo Hakkarainen ”sortuisivat” rasistisiin puheiisin puhuessaan neekeriukoista tai partavauvoista?

Ei. Ei tietenkään. Kiemungin allekirjoittaman paperin viesti on, että kaikki jatkuu ennallaan, business as usual.

”Business as usual” viestittää Kokoomuksen puheenjohtaja, valtionvarainministeri Alexander Stubb facebook-päivityksellään, jossa hän kirjoittaa hymyilevän jakokuvan yläpuolella:

Rasismi on aina yksiselitteisesti tuomittavaa ja väärin. Aikuisina meillä on vastuu huolehtia, että kukaan ei syrji toista ja jokainen on arvokas omana itsenään.

Näin siis sanoo ihminen, joka johtaa perussuomalaisten kanssa hallitusyhteistyötä tekevää puoluetta. Hallituspuolueiden yhteisessä turvapaikkapoliittisessa ohjelmassa käytetään muun muassa epäinhimillistävää ilmaisua ”turvapaikanhakijoiden hallitsematon virta”. Kokoomuksella on myös edustajissaan omat rasistista järjestelmää tukevat vahvat äänensä.

Rasismin pelkistäminen arjen tilanteissa tapahtuvaksi huuteluksi on hyödyllistä lehti- ja televisiotoimituksissa sellaisille, jotka haluavat kuulostaa oikeamielisiltä, mutta eivät halua horjuttaa valtaa. Politiikassa arjen tilanteisiin keskittyminen sopii niille, jotka haluavat samalla näyttää hyvältä ja tehdä eriarvoistavaa politiikkaa. Rakenteellisen rasismin torjuminen tarkoittaa muun muassa resurssien ohjaamista niille ihmisille, joilla niitä on yhteiskunnassa vähiten. Tällä hetkellä mennään päinvastaiseen suuntaan.

Kaikki eduskuntapuolueet perussuomalaisia lukuun ottamatta ovat mukana samassa liberaalissa konsensuksessa, että avoimen rasistinen solvaaminen ei ole hyväksyttävää. Osa näistä puolueista kuitenkin haluaa tehdä Suomesta mahdollisimman vähän ”houkuttelevan” maan turvapaikanhakijoille ja leikkaa kehitysavusta, jonka yksi tehtävä on purkaa globaalia eriarvoisuutta. Leikkauspolitiikkaa kannatetaan myös yleisesti.

Tässä kontekstissa perussuomalaisten uutinen viime syksyltä koskien Suomen kotouttamisjärjestelmää kuulostanee tutulta:

Sosiaali- ja terveysministeri Hanna Mäntylä kertoi Työmiehen tuumaustunnilla, että maahanmuuttajien tuki- ja kotouttamisjärjestelmään tulee merkittäviä tiukennuksia ja uudistuksia.

– Uudessa järjestelmässä maahanmuuttajien vastuu itsestään kasvaa ja rahoituksen taso tulee olemaan pienempi kuin työmarkkinatuki. Haemme tason niin, että se on varmasti alhainen, Mäntylä painottaa.

Rasisminvastainen viikko on oiva aika tehdä ulostuloja liittyen puheisiin. Laajempi kuva pysyy kuitenkin ennallaan: kaikki Suomessa ovat samanarvoisia paitsi ne muut.

racism-shooter

Standard

Vaikeinta valkoiselle on pitää turpansa kiinni

Me valkoiset suomalaiset olemme huomionkipeitä. Kun järjestämme televisioväittelyn turvattomuudesta, kyse on meidän turvattomuudestamme. Ei niiden, joita heitellään polttopulloilla. Meille on tärkeää, että keskustelu etenee pillimme mukaan, ja että äänemme kuuluu. Siten koko suomalainen julkisuus on rakennettu.

Kun meitä syytetään rasismista, emme ymmärrä, mitä sillä tarkoitetaan. Meikäläinen puoluejohtaja voi kirkkain silmin väittää, että pelkkä puolueen koko todistaa, että se ei ole rasistinen. Emme suostu ymmärtämään, että rasistista järjestelmää pidetään yllä muillakin tavoilla kuin tekemällä natsitervehdyksiä.

Vaikeinta, käsittämättömintä meille on, että meidän pitäisi joskus omassa maassamme olla hiljaa. Sellainen sotii vastaan yhteiskuntamme peruspilareita: olemme kunnianhimoisesti sadan vuoden aikana rakentaneet täysvalkoiset lehdistön, kirjallisuuden radion, television, eduskuntalaitoksen, kokonaisen julkisuuden, joissa me valkoiset olemme voineet puhua keskenämme. Vasta viime vuosikymmeninä on nähty pieniä murtumia. Silti ei vielä koskaan ole valkoisen tarvinnut ihonvärinsa takia Suomessa vaieta.

Otetaan muutama tapausesimerkki:

Esimerkki 1. Ruskeat tytöt –blogin kaksi kirjoitusta (1, 2) Laura Lindstedtin Oneiron-teoksesta ja kulttuurisesta omimisesta synnyttävät laajan keskustelun. Sitä käydään facebookissa ja blogeissa, ja sen päätteeksi blogin kirjoittaja Koko Hubara avaa omimisen käsitettä jopa MTV3:n aamu-tv:ssä.

Keskusteluun osallistuu valkoinen suomalaiskirjailija Laura Honkasalo, joka kommentoi näin:

Keskustelu on vahvasti syyllistävää, ei vain ole ihan selvää, mistä pitäisi syyllistyä? Siitä, että olen kulttuurieliittiä edustava valkoinen etuoikeutettu cis-nainen?

Yksi vaihtoehto on lopettaa puhuminen, jos koko aihe tuntuu niin vieraalta. Harkita, että ehkä minua ei tarvita tässä keskustelussa, jossa on kyse kulttuurisesta tilasta sellaisille ihmisille, joiden esittämää valtakulttuurin kritiikkiä en halua tai pysty käsittämään. Kirjailijan ratkaisu kuitenkin on kirjoittaa lisää omasta oikeudestaan tilaan. Hänen viestinsä on: kaikesta pitää voida kirjoittaa.

Esimerkki 2. Taiteilija Riiko Sakkinen kirjoittaa blogitekstin ”Häiritsevät neekeriukot” (nimi sittemmin muutettu), jossa hän kertoo sankaritarinan antirasistisen taideteoksensa synnystä. Sakkinen on tilannut espanjalaisen rotustereotypioita toisintavan muovifiguurin itse kustomoimillaan ironisilla teksteillä. Huijaus on onnistunut niin hyvin, että valmistaja tykkäsi Instagramissa Sakkisen teosta esittelevistä kuvista.

Kun blogiteksti julkaistaan Kulttuurihäirikköjen facebook-sivuilla, Kalikwela Bai huomauttaa, että Sakkinen toisintaa ja vahvistaa rasismia, jota yrittää vastustaa. Syntyy pitkä keskustelu, jossa valkoinen Sakkinen muun muassa vetoaa itse kokemaansa rasismiin Espanjassa ja puolustaa vapauksiaan taiteilijana.

bai.png

Kuvankaappaus: Toimittaja testaa -blogi

Sakkiselle ei näytä olevan selvää, mikä ero on olla etuoikeutettu suomalainen valkoinen taiteilija ja rodullistettu suomalainen. Minäkään en väitä tuota eroa ymmärtäväni. Sakkinen kuitenkin tietoisesti häivyttää koko eron sanomalla, että ymmärtää rasismia kokemustensa perusteella. Kun neekeri-sana poistetaan hänen tekstinsä otsikosta, Sakkinen ilmoittaa lopettavansa yhteistyön Voima-lehden kanssa, jonka alustalla blogi julkaistiin. (Tapauksesta lisää täällä.)

Näiden kahden esimerkin asetelmissa tuntuu olevan kyse valkoisen arkemme yhdestä perusoletuksesta. Siitä, että ymmärryksemme voi läpäistä kaiken. Ottamalla asioita haltuun lukemalla ja kirjoittamalla voimme tavoittaa sellaiset kokemukset, jotka eivät ole omiamme. Voimme tavoittaa vaikkapa rodullistettujen tai seksuaalivähemmistöjen kokemukset niin hyvin, että lopulta ei ole väliä, olemmeko kokeneet ne vai emme. Voimme myös määritellä, mitä rasismi on. Samalla koko kysymys, pitäisikö ihmisten kertoa tarinansa itse, mitätöityy.

Tätä idealistista näkemystä haastaa ajatus ihmisistä kaiken ymmärtävien sielujen sijaan kehoina, joihin syntymästä lähtien kirjataan ulkopuolelta toisistaan eroavia merkityksiä. Ihmisestä tulee rodullistettu tai ei-rodullistettu tai jotain siltä väliltä jokapäiväisisten kohtaamisten, luettujen tekstien ja myös esimerkiksi pahoinpitelyjen kautta.

Niin kuin rodullistettujen kokemuksiin, myös meidän suomalaiseen valkoisuutemme kuuluu erityispiirteitä, vaikka itse luulemme sitä vain neutraaliksi normaaliudeksi: Erityispiirteitämme ovat, että me emme opi olevamme marginaali. Päinvastoin opimme, että äänemme on tärkeä ja että me olemme normaaleja. Normaalius kirjataan kehoihimme.

Kun ihmistä ajattelee tällä tavalla kehona, ei olekaan enää niin selvää, että suomalainen voi ymmärtää rasismia sen kokijan perspektiivistä. Rodullistetun kokemusta empaattisesti kuvitteleva suomalainen saattaa kokemuksen omimalla itse asiassa ylläpitää rotuhierarkioita, joita yrittää purkaa. Vaikka joku valkoinen joskus tavoittaisikin jotain oleellisesta rodullistetun kehon kokemuksesta, se ei poista ongelmaa:  Jokainen puolestapuhuminen vahvistaa valkoisen julkisuutemme rodullistettujen kokemusta hylkivää luonnetta.

Siksi välillä olisi hyvä väistyä ja vaieta. Antaa määrittelyvalta niille, joilta se on rasistisen kulttuurin moninaisten ulossulkevien käytäntöjen kautta riistetty. Mutta se on niin vaikeaa.

Jos kulttuuria ajattelee kamppailuna, ja miksi ei ajattelisi, molemmat esimerkkitapauksemme päättyivät jokseenkin onnellisesti. Hubara puhui televisiossa fiksuja kulttuurisesta omimisesta valkoiselle toimittajalle, joka kuunteli, vaikka vähän rakastikin omaa ääntään. Sakkisen blogitekstin otsikko muutettiin ja keskustelussa nousi näkyväksi ajatus valkoisen antirasismin sudenkuopista. Ehkä näitä kahta esimerkkiä voi tulkita pieninä murtumina, joita voi kasvattaa.

Jatkaisin, mutta olen jo puhunut liikaa.

EDIT 17.3. kl 20.10: Laura Honkasaloa koskevaa osuutta tarkennettu.

Standard

Keskustelu, jota ei käyty

Koko Hubara on synnyttänyt aiheellisen keskustelun suomalaisen kirjallisuuuden kulttuurisesta omimisesta (cultural appropriation). Kaikki alkoi Hubaran blogitekstistä ”Othe(i)ron”, jossa hän käsittelee Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin Oneiron-teosta ja sen juutalaiskuvastoa. Hubara kritisoi muun muassa eksotisoivaa hepreankielisten kirjainten käyttöä ja sellaisen marginaalisen kulttuurisen kokemuksen varastamista, johon hän itse osin samastuu.

Tässä tekstissä en ota kantaa siihen, pitävätkö Hubaran syytökset paikkansa. Sitä keskustelua käyvät jo minua perehtyneemmät kirjoittajat.

Oneiron julkaistiin syksyllä. Tänä keväänä julkaistiin Ranskassa keski-ikäisen valkoisen tuomarin Marc Trévidicin romaani Ahlam. Siinä länsimainen, rikas ja koulutettu taiteilija Paul muuttaa Tunisiaan viattomalle Kerkennahin saarelle maalaamaan maisemia. Hän ystävystyy kalastaja Farhatin kanssa ja alkaa opettaa tämän lapsille taiteita. Poika Issam alkaa maalaamaan ja tytär Ahlam soittaa pianoa. Paulin katse hallitsee romaania erityisesti alussa, ennen kuin aikuisiksi kasvavien Ahlamin ja Issamin näkökulmat tulevat mukaan. Vaikka Ahlam saa romaanissa oman äänen, hänen ja Paulin suhdetta määrittää sama epätasapaino kuin Paulin ja Tunisian suhdetta ylipäätään. Paul käskee ja kirjailija on kirjoittanut Ahlamin haluamaan totella. Paul maalaa ja Ahlam toimii mallina, on kaunis ja eksoottinen.

Trévidicin romaanissa omimisen ongelmat ovat ilmeisiä, joten se on hyvä ja samalla epäreilu esimerkki suhteessa Lindstedtiin. Se pitää yllä sääntöä, että keskiluokkaisilla valkoisilla on etuoikeus tonkia sellaisten ryhmien kokemuksia, joilla ei ole vastaavia mahdollisuuksia kirjoittaa vastatekstejä. Monilla ei ylipäätään ole mahdollisuuksia käydä keskustelua eksklusiivisilla kirjallisilla areenoilla, edes Ranskassa.

Hubara kertoo yrittäneensä saada Laura Lindstedtin radioon keskustelemaan omimistematiikasta, mutta Lindstedt kieltäytyi, koska ei pitänyt näkökulmaa relevanttina.

Nyt onkin hyvä katsoa, mitä kautta Lindstedt itse ylipäätään käy keskustelua.

Hän on kirjoittanut romaanin eli keskustelee kirjallisella kentällä. Hän viimeistelee väitöstutkimusta, eli keskustelee kirjallisuudesta keskustelevalla akateemisella kentällä. Häntä on myös haastateltu muun muassa Suomen Kuvalehteen, eli hän keskustelee porvarillisen julkisuuden kentällä. Näitä kaikkia kenttiä yhdistää kaksi asiaa: eksklusiivisuus ja valkoisuus. Lindstedtillä on mahdollisuus valita areenansa (ja myönnettäköön, että Finlandia-puheen käyttäminen leikkauspolitiikan arvosteluun tekee minusta hänen ikuisen faninsa ja seuraajansa).

Nyt kun lukija on huijattu näin pitkälle, voin paljastaa, että en ole lukenut Oneironia. Silti pidän tätä pointtia sanomisen arvoisena:

Suomessa ei tarvitse keskustella ihonväristä, kulttuureista tai etuoikeuksista, jos ei halua tai jaksa. Vastaukset Hubaran blogiteksteihin ovat osin osoittaneet juuri tällaista väsymystä: ”en ymmärrä” on yleinen kommentti Ruskeat tytöt –facebook-seinällä.

Oneironin syyllisyyttä tai syyttömyyttä tärkeämpää keskustelussa on se, että se paljastaa keskustelun olemattomuuden aiheen ympärillä. Suomessa romaaneja kirjoittavat etuoikeutetut ihmiset, joiden vapautta kuvitella toiseuksia ei kukaan ole tähän mennessä yrittänyt kyseenalaistaa. Sen sanominen, että kirjoittajalla on väliä, ei sovi perustelematta jäävään kliseeseen, että kaikesta pitää voida kirjoittaa.

Keskustelua veisi eteenpäin huomion kääntäminen kustantamisen rakenteisiin, siihen, että niin vähän eriväristen ja eritaustaisten kirjoittamaa kirjallisuutta julkaistaan. Huomion kiinnittyminen vain yhteen kirjailijaan yksinkertaistaa oikeasti koko kirjallista julkisuutta koskevaa asetelmaa.

Osa keskustelijoista näyttää luottavan siihen, että kirjallisuus jotenkin itsestään tulevaisuudessa antaisi tilaa vähemmistöille ja valtakulttuurin ulkopuolelle jääville. Ilman kamppailua näin ei varmasti tapahdu.

Hubara joka tapauksessa osasi viitata kipukohtiin, joita oireellisesti ei julkisessa keskustelussa ole juuri näkynyt. Tarkoista väitteistä ja sävyistä voi ja pitää tietysti keskustella.

veikkanen

Standard