Miten tulevaisuus otetaan takaisin?

Pontus Purokuru kirjoittaa Toimittaja testaa –blogissa siitä, miten tulevaisuus on kadonnut yhteiskunnallisesta mielikuvituksesta ja miten olemme päätyneet elämään ainaista kuritalouden nykyisyyttä. Talouskasvun pysähtyminen ja työväenliikkeen kivettyminen vievät pohjan tulevaisuusajattelulta. ”Tulevaisuus on peruttu”, Purokuru otsikoi.

Tutustuin jonkin verran Suomessa tuotettaviin tulevaisuusskenaarioihin ja osallistuin myös niiden rakentamiseen vuosien 2013 ja 2015 välillä. Nämä olivat strategiatyövälineitä, joiden tarkoituksena oli tarkastella erilaisia mahdollisia kehityskulkuja, jotta voitaisiin valita haluttu, optimaalinen. Niiden tarkoituksena ei sinänsä ollut ennustaa, vaan kuvitella nykyhetkestä käsin, mitä voisi tapahtua ja siten päätellä, miten päätöksentekijöiden kannattaa toimia.

Kuvaavaa näille tulevaisuusskenaarioille oli, että tyypillisesti inhimillisten olojen parantuminen aiheutui teknologisen kehityksen tai kasvavan uusyhteisöllisyyden ansiosta. Merkittävää tässä on, mikä oloja ei parantanut: yhteiskunnalliset liikkeet. Niissä ei ollut toimijuutta joukkovoiman mielessä. Tässä tavassa ajatella piilee oleellista siitä maailmasta, josta Purokuru puhuu.

Jos katsotaan vasemmiston (laajasti ymmärrettynä) kuvittelukykyä tällä hetkellä, josta Purokuru ei suoraan puhu, mutta josta hänen tekstissään kuitenkin on kysymys, nähdään tyhjä ulappa. Tulevaisuutta kohti ei suuntauduta, ei nähdä omaa toimijuutta sen muovaajana. Tulee mieleen, että ainoa kuviteltavissa oleva tulevaisuuden autuus on syliin putoava teknologian mahdollistama yltäkylläisyys. Sen aikaansaamisen edellyttämä uusjako jää kuitenkin leikkauskohteista taistelemisen jalkoihin.

Jos pohditaan, millaista tulevaisuusajattelua tällä hetkellä on mahdollista lukea, huomataan että aloite asiassa on politiikan ulkopuolisilla ”asiantuntijoilla”. Teknokraateilla, jotka välttämättä eivät ole kiinnostuneita sellaisten reunaehtojen kuin kapitalismi haastamisesta omissa visioissaan. Toimijuus ei ole toimimista poliittisen subjektin mielessä. Tulevaisuus pitää pelastaa asiantuntijoilta.

Jotta saisimme tulevaisuuden takaisin, tarvitaan ymmärrys tätä aikaa luonnehtivista taloudellisista ja yleisemmistä yhteiskunnallisista reunahdoista. Niistä käsin on mahdollista organisoitua liikkeeksi, joka kohdistaa vaatimuksensa keskeisiin työtä ja elämää koskeviin kipupisteisiin. Mikäli nämä askeleet jätetään väliin, päädytään kamppailemaan asioista, jotka on jo kertaalleen hävitty työväenliikkeen pirstoutumisen seurauksena, tai vaihtoehtoisesti sanelemaan mitä halutaan ilman minkäänlaista käsitystä siitä, miten se käytännössä mahdollistuu. Donald Trump haluaa ihmiset takaisin tehtaisiin, mutta meidän pitäisi pystyä kuvittelemaan enemmän. Vasemmiston suurimpia heikkouksia ja lyhytnäköisyyttä on juuttua taistelemaan alistetussa asemassa työskentelemisen puolesta.

Tulevaisuuden kadottaminen on traaginen asia, jota on helppo jäädä suremaan. Tyypillisiä surun oireita on syyttää oikeistoa oman ajattelun heikosta läpäisevyydestä. Vaikeampaa, paljon vaikeampaa on todeta että oman ajattelun kipukohtiin on puututtava, että ollaan juututtu ikuiseen nykyisyyteen. Kuten Purokuru toteaa, talouskasvun ja vanhan työväenliikkeen liitto on purettu, niinpä myöskään liikkeen organisoiminen ei voi enää perustua niille lähtökohdille.

Gift_City.jpg

 

Standard

Itsenäisen ajattelun puute koituu työväenliikkeen kohtaloksi

Viikonloppuna syntyneessä kilpailukykysopimuksessa on useita suuria ongelmia. Kapitalismin näkökulmasta keskeinen ongelma on, että sopimus elää tehtaan ja kellokortin ajassa, jossa kuusi minuuttia lisää tuotantolinjalla tarkoittaa esimerkiksi kuutta peltilevyä lisää, eli yksiselitteistä työn tehostumista. Se ei huomioi ollenkaan sitä, että työaika on usein melko surkea tapa vaikuttaa siihen, paljonko yksittäisestä työtekijästä saadaan tuotantoprosessissa irti, kun työt ovat esimerkiksi koodaamista.

Sopimuksen laatimisprosessiin liittyvä työntekijöiden itsenäisyyden ongelma on kuitenkin porvarihallituksen ajatusvirheitä tärkeämpi. Ongelma liittyy siihen, miten työntekijäpuolen keskeiset instituutiot eivät organisoidu työläisten itsenäisyyden puolustamiseksi, vaan ovat yhtä sokeita kuin porvarit. Ammattiliitot sopivat vapaaehtoisesti työajan pidennyksestä. Näyttää että niillä ei ole omaa talousajattelua, vaan höpinät kustannuskilpailukyvystä niellään sellaisenaan, vaikka suurten liittojen kuten PAMin jäsenet voisivat vain katsomalla oman työpäivänsä kulkua kertoa, miten kuusi minuuttia pahimmassa tapauksessa tekevät työstä tehottomampaa tai parhaassa tapauksessa saadaan kyllä haaskattua ilman huonoa omaatuntoa. Ne voisivat myös kysyä, miksi niiden ylipäätään pitäisi huolehtia arvonlisäyksestä tai neuvotella leikkauspolitiikasta.

Suurimman pettymyksen, niin kuin kovin usein, neuvotteluprosessin päätteeksi tarjosi järjestäytyneen työväen vanha parlamentaarinen linnake SDP. Kannatusmittausten perusteella Suomen suurimman puolueen puheenjohtajan Antti Rinteen rautainen analyysi sopimuksesta oli tuoreeltaan, että siinä palkansaajat ”olivat valmiita kantamaan vastuuta kasvun ja työllisyyden ongelmien ratkaisemiseksi”. Pahempaa älyllistä epärehellisyyttä tai vaihtoehtoisesti ymmärtämättömyyttä on vaikeaa kuvitella. Mitä vastuun kantamista on siinä, että omaksuu oikeiston mantran kustannuskilpailukyvystä sen sijaan, että työväenliike arvioisi omaa tilannettaan sen tiedon valossa, mitä työntekijöillä on omista töistään ja niiden ”tehostamisen” mahdollisuuksista?

rinne

Rinteen reaktio kilpailukykysopimukseen vahvistaa jo tiedossa olleen asian: mikäli SDP on seuraava pääministeripuolue, sama näköalaton, pääoman lisäämiseen keskittynyt ja vanhan teollisuustuotannon ajatukseen juuttunut politiikka jatkuu Suomessa hiukan eri painotuksin. Paljolti on kyse siitä, että työväenliike ei onnistu rakentamaan omaa kriittistä ajattelua, vaan nielee sille ulkopuolelta syötetyt opit ja uhkaukset ilman vastarintaa. Työväenliikkeen muutos pakottaisi myös SDP:n muuttamaan linjauksiaan (tai ylipäätään muodostamaan jonkinlaista 2000-lukulaista talousajattelua).

Oikeiston etujen sijaan työväenliikkeen olisi syytä keskittyä rakentamaan nykyaikaiseen työelämään sopeutettuja vaatimuksia, ylipäätään vaatia asioita nykyisen jatkuvan kumartelun sijaan. Se edellyttää, että ei etsitä vastauksia historiasta, tilanteista, jotka eivät palaa. Sen sijaan on pohdittava, millaisin keinoin työläisten taloudellinen ja toiminnallinen itsenäisyys voidaan varmistaa, kun entistä suurempi osa elämistämme imetään osaksi pääoman arvonlisäystä samalla kun palkkatyö sirpaloituu. Perspektiivin muutos on radikaali, sillä tällä hetkellä työväenliike lainaa ja omaksuu mieluummin kuin ajattelee itse.

Standard

Minkä puolesta työväenliike marssii vappuna?

Vappumarssi on yksi suomalaisen työväenliikkeen keskeisiä symboleita ja siksi siinä tapahtuvat muutokset ovat kiinnostavia. Helsingin sanomat uutisoi nimittäin joitain päiviä sitten, että Helsingin vappumarssin suunta on kääntynyt: tänä vuonna marssitaan Pitkäsillan yli Hakaniemestä keskustaan ja Kansalaistorille. Porvariston ja työväen aikoinaan erottaneen sillan ylittämisellä porvariston suuntaan saattaa olla enemmän merkitystä kuin ensi näkemältä voisi luulla.

Uudenlaista marssia kommentoi pääkaupunkiseudun SAK:n edustaja Simo Utriainen sanoilla ”kyllä kansa kaipaa jotain piristystä”. Mutta onko piristys todella se, mitä tarvitaan, vai sittenkin kapina?

Suuntansa kääntäneen marssin järjestävä SAK päätti maaliskuussa hyväksyä alustavasti yhteiskuntasopimuksen, joka koostuu käytännössä vain palkanalennuksista. Toinen järjestäjä, maan suosituimman puolueen statusta hipova SDP, on muun muassa mennyt mukaan velkapelkoiseen retoriikkaan ja koonnut vaihtoehtobudjetin, jossa luvataan ottaa vähemmän velkaa kuin hallitus. Vuosi sitten SDP myös esitti neljän miljardin valtiontalouden sopeutuslistan.

Marssin lopuksi Kansalaistorille toivotaan mukaan erityisesti lapsiperheitä. Tapahtuman osallistujia rajataan HS:n jutussa muun muassa pukeutumisen perusteella:

Kaikenlaiset karnevaaliasut ovat tervetulleita vappumarssille, mutta koko kasvot peittäviä naamioita tai kommandopipoja ei sallita. 

Vuonna 2014 SAK pyysi poliisia siirtämään ilman kummempia järjestyshäiriöitä aiemmin marssineen antiautoritääristen ryhmien niin kutsutun mustan blokin vappukulkueen perälle. Utriaisen tämän vuoden kommenteista voi päätellä että samanlaista kohtelua olisi odotettavissa ja niinpä antiautoritäärisillä on oma marssi jo toista vuotta.

Marssitapahtuman facebook-seinällä esitetään vielä lisätoive:

Kulkueen järjestäjät edellyttävät kulkueeseen osallistuvilta, että muita kulkueeseen osallistuvia kunnioitetaan eikä esim. kulkueessa kannettavissa banderolleissa tai plakaateissa käytetä asiatonta kieltä.

Prioriteetit paistavat toiveista läpi: kunnollisuus ja sisäsiisteys ennen kaikkea, jotta kaikilla olisi hyvä mieli. Marssia, sen järjestäjiä ja ohjeistuksia tarkastellessa näyttää selvältä, että heikennyksistä kärsivät kansalaiset eivät saa omalta liikkeeltään muuta kuin ilmapallot käteen tänäkään vuonna. Radikalismia ei mukaan haluta, ei marssijoiden eikä vaatimusten tasolla.

Jääkö vastarinnan ajatus kulkueen taakse horisonttin ja tervehditäänkö Kansalaistorilla kompromissiratkaisuja, torjuntavoittoja ja budjettikuria? Tervehditäänkö siellä työväenliikkeen kyvyttömyyttä tehdä radikaalia vastarintaa: vaatia korkeaa perustuloa, talouskuripolitiikan lopettamista tai lyhyempiä työpäiviä?

Työväen vappumarssi ei ehkä ole enää marssi heikossa asemassa olevien puolesta. Pääjärjestäjistä vain vasemmistoliitolla on oikeita vaatimuksia vyönkiristyspolitiikan lopettamiseksi. Muiden osalta marssi uhkaa muuttua esitykseksi, jolla luutuneet, kerran radikaalit instituutiot juhlistavat hitaasti lipeävää otettaan.

hagis2.png

 

Standard