Media heitti koulujen tasa-arvotyön bussin alle

 

hsjuttu

Yllä olevassa kuvassa on ylhäällä alkuperäinen versio Helsingin sanomissa julkaistusta Opetushallituksen uutta tasa-arvo-opasta käsittelevästä jutusta. Alapuolella on muokattu nykyinen versio. Kuvassa on muutama huomionarvoinen asia.

Ensinnäkin, otsikko on muutettu. Alkuperäisessä jutussa se on ”Opettajien ei enää pian pitäisi puhua tytöistä ja pojista kouluissa, pelkästään etunimillä”. Jälkimmäinen kuuluu:  ”Kouluissa ei pitäisi enää turhaan puhutella ihmisiä tyttöinä ja poikina”. Otsikointi on muutettu maltillisemmaksi, on lisätty sana “turhaan” ja muutettu sana “puhua” sanaksi “puhutella” Toiseksi, juttu on saanut aikaan lähes 30 000 facebook-reaktiota. Se tarkoittaa, että sillä on todennäköisesti satoja tuhansia lukijoita. Myös kuva on muutettu. Alkuperäisessä on vedetty räikeällä punaisella ruksilla yli mies- ja naissukupuoleen viittaavat symbolit. Jälkimmäisessä kuvassa nähdään opettaja luokassa, liitutaululla sukupuolten symbolit ilman yliviivausta. Vielä yksi huomioarvoinen asia löytyy alapuolella olevan kuvan oikeasta alalaidasta. Se on linkki juttuun otsikolla ”Ei, sukupuolia ei olla edelleenkään kieltämässä kouluissa”.

Linkki johtaa jutun kirjoittajan kommenttitekstiin, joka on julkaistu vain kolme tuntia alkuperäisen tekstin julkaisemisen jälkeen. Kommentissa toppuutellaan jutusta noussutta kohua:

Sosiaalisessa mediassa käydyissä keskusteluissa ja toimitukseen tulleissa sähköposteissa nousi esiin hätä: Sukupuolia ollaan kieltämässä! Ei saa enää sanoa edes ääneen sanoja nainen, mies, poika tai tyttö.

Ei, tästä ei ole kyse. Suomen kouluissa ei olla kieltämässä tyttöjen ja poikien olemassaoloa.

Kohu jutusta tosiaan nousi. Helsingin sanomien jutun jälkeen saatiin pian nähdä muissa medioissa sellaisia otsikoita kuin ”HS: Kouluissa ei kohta puhuta enää pojista ja tytöistä” (Karjalainen), ” Opetushallitus: Pojat eivät ole poikia ja tytöt tyttöjä – ensi vuonna kouluissa saa puhutella vain nimillä” (Iltalehti) ja ” Tynkkynen: Koulujen tehtävä ei ole levittää sukupuolineutraalia propagandaa” (Suomen Uutiset).  Opetushallituksessa alueen vastaava johtaja kertoi viisi tuntia HS:n jutun jälkeen sähköpostinsa olevan täynnä vanhempien palautetta.

Kiinnostavaa tässä on, että alkuperäisen jutun kirjoittaja puhuu asiasta kommenttitekstissään, ikään kuin kohu olisi ollut lehdelle yllätys ja tarkoittamaton asiallisen jutun seuraus. Näin ei tietenkään ole. Sukupuoliin liittyvät kysymykset ovat helposti kohuja synnyttävä aihe itsessään. Helsingin sanomat kuitenkin varmisti otsikoinnillaan ja kuvavalinnallaan, että syntyy väärinkäsitykseen perustuva huutokuoro, jota jokainen konservatiivipopulisti varmasti osaa käyttää hyväkseen. Asiaa koki asialliseksi kommentoida ominaiseen poeettis-paatokselliseen tapaansa samana päivänä muun muassa Suomen ulkoministeri.

Opetushallituksen tasa-arvosuunnitelman toteuttamisen käytännön opas ei itsessään ole kovin mediaseksikäs aihe. Varsinkaan sen toinen, muutettu painos, joka siis oli HS:n jutun aihe. Itse opas on julkaistu jo vuonna 2015. Siitä uutisoimisessa saa nähdä vaivaa jos haluaa saada ihmiset reagoimaan. Jos jutun olisi otsikoinut esimerkiksi ”Peruskoulutuksessa halutaan huomioida sukupuolen moninaisuus ja lapsen yksilöllisyys”, olisiko vastaavaa kohua koskaan tullut? Tuskin. Otsikkoon nostettiin “tytöt ja pojat” ja viitattiin kieltoon, vapauden viemiseen.

Kaikessa tässä on kyse tietenkin klikkauksista, liikenteen ohjaamisesta HS:n uutisportaaliin, facebook-reaktioiden aikaansaamisesta ja keskustelun herättämisestä. Haluttiin saada aikaan reaktioita, ja niinpä tehtiin otsikko ja kuvavalinta, joilla reaktioita syntyy (pitkän jutun sisältö on asiallinen, mutta moniko kommentoija sen lopulta luki?). Kyse on uutistapahtuman luomisesta. Sitten kun konservatiivien keskustelu on käynnistynyt, voidaan nyökätä myös liberaalien suuntaan kirjoittamalla kommentti, jossa hurskastellen ihmetellään kohua, joka syntyi. Myös otsikkoa maltillistetiin, mutta vasta kun oli selvästi aivan liian myöhäistä.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun Helsingin sanomat toimii näin. Kuukausi sitten julkaistiin juttu, jossa Jari Tervo puhuu uudesta kirjastaan. Otsikkoon ei kuitenkaan nostettu Tervon kirjaa, vaan se, että Tervo kutsuu sanoo suomalaisilla olevan autistisia piirteitä ja liittää tämän rasismiin. Samana päivänä samassa lehdessä julkaistiin autismin kirjolaisen vanhemman haastattelu, jossa kumotaan Tervon väitteitä. Ensin provokaatio, siten vastanäkökulma. Luodaan mahdollisuus loputtomille jatkojutuille ja lisäklikkauksille. Mitä siitä jos alkuperäinen aloitus onkin provosoivaa roskaa tai altis väärinymmärryksille.

Kun sanomalehti toimii tällä tavoin, se ei pyri asialliseen ja ymmärrystä lisäävään tiedonvälitykseen. Se pyrkii pysymään relevanttina ja näkyvänä, taistelemaan paikastaan auringossa nopeutta ja rajua otetta vaativassa mediaympäristössä. Vastuussa eivät usein ole yksittäiset toimittajat, sillä otsikoinnit ja kuvavalinnat ovat tyypillisesti toimitusten esimiesten käsissä. Muokkaukset otsikkoon ja kuvaan tehtiin tasa-arvosuunnitelmaa käsittelevään juttuun vasta reilusti jälkijunassa. Ei myöskään myönnetty, että olisi tehty jotain väärin. Opettajana työskentelevä ystäväni sanoi minulle uutisoinnista kuullessaan, että kohu tulee vaikeuttamaan tasa-arvosuunnitelman läpiviemistä koulussa. Opettajanhuoneisiin ympäri Suomea ei välttämättä tartu tasa-arvosuunnitelman varsinainen sisältö, vaan moni muistaa vain iltapäivälehtien asialle naureskelut.

Kaunistelematta voi sanoa, että Helsingin sanomat yhdessä monien muiden medioiden kanssa heitti koulujen tasa-arvotyön bussin alle saadakseen lisää liikennettä verkkosivuilleen. Näin tullaan luultavasti toimimaan myös jatkossa, sillä elämme aikaa, jona media elää kohuista ja niiden lietsomisesta. Toimituksen kuukausiraporttiin jäävät vain klikkaus- ja jakomäärät ja niillä mitattuina mediat onnistuivat tällä viikolla tasa-arvouutisoinnissa erinomaisesti.

 

Advertisements
Standard

Ei ollut aikaa ennen kuplia

Pitkäsilta kulkee Helsingissä Kaisaniemestä Hakaniemeen. Sen nimi on Pitkäsilta, koska se erotti aikoinaan työläiskaupunginosan porvaristosta. Kalliossa asuttiin ja elettiin eri tavoin kuin Kruununhaassa, tämä oli kaikille selvää. Elintasokuilu, luokkajako, oli yksi Hakaniemen taloihin 1900-luvulla järjestäytyneen työväenliikkeen vaatimusten lähtökohta.

Nyt Pitkäsilta ei erota köyhää työväestöä vauraasta porvaristosta, vaan Kallio on Helsingin tietotyöläisten koti. Yhtä selvää jakoa maassa suuren köyhän työväestön ja vauraan porvariston välillä ei ole, vaikka tuloerot kasvavat taas vauhdilla. Vuonna 1966 Suomen tuloeroja kuvaava Gini-kerroin oli yli 30%. Alimmillaan 1980-luvulla se kävi noin 20 prosentissa ja nyt se on 25 prosentin tienoilla.

Nyt on muodikasta puhua kuplista, ja porvaristosta sillalla aikoinaan erotettu Kallio on nyt ”punavihreän kuplan” koti. Suomalaisten poteroituminen ja kokemusten eriytyminen huolettavat niin piispa Irja Askolaa kuin ajatushautomo Demos Helsinkiä, perussuomalaiset taas imevät kuplahekumoinnilla voimaa identiteettipolitiikkaansa. Huolestuneet sanovat kuplien olevan demokratiaa uhkaava asia, kun ihmiset eivät enää kohtaa toisiaan. Demos Helsinki kuvailee asiaa näin:

Yksi on varmaa. Sosiaalisen median luomista kuplista on vapauduttava. Ne ovat juuri nyt suurin uhka demokratialle. – – Meillä ei ole vielä näyttöä demokratiasta, joka tapahtuisi muualla kuin kaduilla, siellä missä erilaiset ihmiset kohtaavat toisiaan.

Tässä herää kysymys, milloin erilaiset ihmiset ovat muka kohdanneet toisensa demokratian parissa. Tehtaanjohtaja kohtasi kyllä työläisensä tehdassalissa ja lakaisijat kotikadullaan, mutta se ei tarkoittanut, että heillä olisi yhteinen projekti tai jaettu kokemus. Helsinki ei ollut 1970-luvullakaan muun Suomen kaltainen, vaan sen väkiluku oli jo silloin yli 10 prosenttia koko maan väkiluvusta. Eikö Pitkäsillan takainen Kallio ollut työläiskupla? Eikö vauras Helsingin porvaristo ollut kupla? Tai saamelaiset? Keksittiinkö erilaisuus vasta 2010-luvulla?

Ajatus sosiaalisesta mediasta kuplien luojana on hämäävä sikäli, että se saa ajattelemaan, että sosiaalisen median ulkopuolella ihmiset kohtaisivat erilaisia ihmisiä jotenkin aidommin. Mahtavatko kohdata tai ovatko koskaan kohdanneet? Ihmisten elämäntyylien ja makutottumusten eriytyminen liittyy elimellisesti esimerkiksi sellaisiin asioihin kuin yhteiskuntaluokka ja etnisyys. Nämä jaot ovat olleet olemassa jo ennen 2010-luvun kuplajargonia. Paljon sitä kiinnostavampi on ajatus siitä, miten työelämä on muuttunut 1970-luvulta asti yksilöitä erilaistavaksi, persoonalle rakentuvaksi ja mitkä seuraukset tällä on ihmisten kohtaamisille ja yhteistoiminnalle.

Ei vain somessa, vaan myös kaduilla ihmiset kohtaavat toisensa erilaisina, erilaisin tarpein, eri tavoin puhuen, eivätkä välttämättä ymmärrä toisiaan. On turhaa fetisoida jotenkin somea aidompana sitä kohtaamista, kun Woltille nälkäpalkalla ruokaa kuljettava prekaari rodullistettu ojentaa sushiannoksen mainostoimiston AD:lle. Tai sitä, kun Rajat kiinni! –mielenosoittaja huutaa poliisimuurin yli iskulauseita ja vastamielenosoittajat huutavat takaisin. Verkko ei ole erityinen ihmisiä erottava asia, vaan erot liittyvät aina asemiin tuotannossa, sukupuoleen ja etnisyyteen. Ihmiset asuvat eri paikoissa, kuluttavat eri tavoin, liikkuvat eri välineillä, puhuvat erilaisilla tavoilla ja riistävät toisiaan. Verkko on vain yksi näiden kuilujen ilmenemisen tapa.

Kuplaongelma ei ole uusi ilmiö eikä oikein osuva kuvauskaan. Yhtä hyvin voi ajatella, että ihmisten huoli kuplasta nousee vasta siitä, kun he voivat käydä sosiaalisessa mediassa vakoilemassa, miten heitä  vähemmän koulutetut tekevät kielioppivirheitä ja puhuvat kummallisia. Huoli kuplasta syntyy, kun ihmiset näkevät sosiaalisessa mediassa erot, jotka ovat olleet olemassa täysin siitä riippumatta. Voi aivan hyvin siis väittää, että some myös yhdistää eikä vain erota.

Kuplahuolen yksi ongelma on myös, että ihmisten kontaktit, joita some sitten filtteröi, ovat alunperinkin sidoksissa heidän sosioekonomiseen taustaansa, mutta ajatus somekuplasta peittää sen. Facebook-kaverit eivät valikoidu sattumalta, vaan ne tulevat korkeakouluista, SuomiAreenalta, työpaikoilta, paikoista, joissa ihmiset ovat taustastaan johtuen. Kun puhumme vain vuorovaikutuskuplista, peitämme valtasuhteet, vaurauden jakautumisen, luokan, etnisyyden ja sukupuolen.  Vaikka joku voi vakavalla naamalla sanoa, että sosiaalinen media on suurin demokratian uhka 2010-luvulla, uskallan väittää, että vielä vakavampi on ajattelutapa, jossa ihmisiä toisistaan erottavat tekijät tunnistetaan väärin pelkkinä teknisenä vuorovaikutusalustojen ongelmana.

Jos kuplia halutaan rikkoa, se edellyttää, että tunnistetaan miten ihmisten erilainen, mutta riittävän samankaltainen yhteiskunnallinen asema voi olla yhteisen toiminnan lähtökohta. Sillä on vähemmän väliä, tuleeko Björn Wahlroos minua liikennevaloissa vastaan.

kallio2.jpg

Kuva: Wikimedia Commons

Standard