Miten tulevaisuus otetaan takaisin?

Pontus Purokuru kirjoittaa Toimittaja testaa –blogissa siitä, miten tulevaisuus on kadonnut yhteiskunnallisesta mielikuvituksesta ja miten olemme päätyneet elämään ainaista kuritalouden nykyisyyttä. Talouskasvun pysähtyminen ja työväenliikkeen kivettyminen vievät pohjan tulevaisuusajattelulta. ”Tulevaisuus on peruttu”, Purokuru otsikoi.

Tutustuin jonkin verran Suomessa tuotettaviin tulevaisuusskenaarioihin ja osallistuin myös niiden rakentamiseen vuosien 2013 ja 2015 välillä. Nämä olivat strategiatyövälineitä, joiden tarkoituksena oli tarkastella erilaisia mahdollisia kehityskulkuja, jotta voitaisiin valita haluttu, optimaalinen. Niiden tarkoituksena ei sinänsä ollut ennustaa, vaan kuvitella nykyhetkestä käsin, mitä voisi tapahtua ja siten päätellä, miten päätöksentekijöiden kannattaa toimia.

Kuvaavaa näille tulevaisuusskenaarioille oli, että tyypillisesti inhimillisten olojen parantuminen aiheutui teknologisen kehityksen tai kasvavan uusyhteisöllisyyden ansiosta. Merkittävää tässä on, mikä oloja ei parantanut: yhteiskunnalliset liikkeet. Niissä ei ollut toimijuutta joukkovoiman mielessä. Tässä tavassa ajatella piilee oleellista siitä maailmasta, josta Purokuru puhuu.

Jos katsotaan vasemmiston (laajasti ymmärrettynä) kuvittelukykyä tällä hetkellä, josta Purokuru ei suoraan puhu, mutta josta hänen tekstissään kuitenkin on kysymys, nähdään tyhjä ulappa. Tulevaisuutta kohti ei suuntauduta, ei nähdä omaa toimijuutta sen muovaajana. Tulee mieleen, että ainoa kuviteltavissa oleva tulevaisuuden autuus on syliin putoava teknologian mahdollistama yltäkylläisyys. Sen aikaansaamisen edellyttämä uusjako jää kuitenkin leikkauskohteista taistelemisen jalkoihin.

Jos pohditaan, millaista tulevaisuusajattelua tällä hetkellä on mahdollista lukea, huomataan että aloite asiassa on politiikan ulkopuolisilla ”asiantuntijoilla”. Teknokraateilla, jotka välttämättä eivät ole kiinnostuneita sellaisten reunaehtojen kuin kapitalismi haastamisesta omissa visioissaan. Toimijuus ei ole toimimista poliittisen subjektin mielessä. Tulevaisuus pitää pelastaa asiantuntijoilta.

Jotta saisimme tulevaisuuden takaisin, tarvitaan ymmärrys tätä aikaa luonnehtivista taloudellisista ja yleisemmistä yhteiskunnallisista reunahdoista. Niistä käsin on mahdollista organisoitua liikkeeksi, joka kohdistaa vaatimuksensa keskeisiin työtä ja elämää koskeviin kipupisteisiin. Mikäli nämä askeleet jätetään väliin, päädytään kamppailemaan asioista, jotka on jo kertaalleen hävitty työväenliikkeen pirstoutumisen seurauksena, tai vaihtoehtoisesti sanelemaan mitä halutaan ilman minkäänlaista käsitystä siitä, miten se käytännössä mahdollistuu. Donald Trump haluaa ihmiset takaisin tehtaisiin, mutta meidän pitäisi pystyä kuvittelemaan enemmän. Vasemmiston suurimpia heikkouksia ja lyhytnäköisyyttä on juuttua taistelemaan alistetussa asemassa työskentelemisen puolesta.

Tulevaisuuden kadottaminen on traaginen asia, jota on helppo jäädä suremaan. Tyypillisiä surun oireita on syyttää oikeistoa oman ajattelun heikosta läpäisevyydestä. Vaikeampaa, paljon vaikeampaa on todeta että oman ajattelun kipukohtiin on puututtava, että ollaan juututtu ikuiseen nykyisyyteen. Kuten Purokuru toteaa, talouskasvun ja vanhan työväenliikkeen liitto on purettu, niinpä myöskään liikkeen organisoiminen ei voi enää perustua niille lähtökohdille.

Gift_City.jpg

 

Standard

Puoluedemokratia oli Iltalehdelle liikaa

Li Andersson voitti neuvoa-antavan jäsenäänestyksen vasemmistoliiton puheenjohtajasta ja muiden ehdokkaiden vetäydyttyä nousee puolueen uudeksi puheenjohtajaksi. Tulos julkistettiin 6. kesäkuuta joitakin päiviä ennen Oulussa järjestettävää puoluekokousta, jotta puheenjohtajan lopullisesti valitsevat kokousedustajat voisivat ottaa jäsenten tahdon huomioon puheenjohtajaa valittaessa. Nyt muiden ehdokkaiden vetäytyessä kokousedustajat enää muodollisesti vahvistavat Anderssonin valinnan.

Vasemmiston jäsenäänestysmenettely on puolueen ensimmäinen laatuaan, aiemmin samanlaisen äänestyksen on järjestänyt vihreät vuonna 2011 puheenjohtajaa valitessaan. Puolueet ottavat haparoivia askelia suoran jäsendemokratian tiellä samaan aikaan, kun kokoomuksen pitkäaikaiset kansanedustajat ovat sitä mieltä, että Suomen Natoon liittyminen ei edellytä kansanäänestystä.

Kaikille vasemmiston puoluedemokratiaa lisäävä äänestysmenettely ei kuitenkaan ollut mieleen. Iltalehti, joka määrittelee itse olevansa ”poliittisesti sitoutumaton ja riippumaton kansanvallan puolustaja”, arvosteli pääkirjoitustoimituksensa suulla jäsenäänestystä tuoreeltaan tiukoin sanankääntein:

Tällainen puheenjohtajan valintatapa on problemaattinen. Eikö puoluekokouksen pitäisi valita puheenjohtaja ja käydä sitä ennen asiaa koskeva keskustelu. Nyt päätös on sinetöity etukäteen valmiiksi ja puoluekokous saa vain taputtaa. Tästä tulevat mieleen ihan toiset järjestelmät kuin länsimainen demokratia.

Kun politbyroo joutuukin kuuntelemaan jäseniä eikä voi tehdä itsevaltaista ratkaisua, Iltalehti kutsuu menettelyä problemaattiseksi. Kirjoituksen peräänkuuluttamaa keskustelua puheenjohtajasta on toki käyty kevään mittaan ympäri Suomen lukuisissa paneeleissa, joissa Iltalehden toimittajien ehkä olisi pitänyt olla paikalla, jotta niiden olemassaolo voitaisiin lehdessä tunnustaa. Näinkin suora demokraattinen menettely ei tietysti ole länsimaiselle demokratialle kovin tyypillinen, mutta jäsenten kuuntelemista ei kai pidä sen takia tuomita?

Myös kaikkea poliittista aktiivisuutta Mikael Jungnerista vasemmalle ahnaasti kritisoiva MTV uutisten politiikan ja taloustoimituksen päällikkö Timo Haapala sanoi sanansa jäsenäänestyksestä. Haapalan mukaan jäsenäänestys ”minimoi” mielenkiinnon varsinaista viikonlopun puoluekokousta kohtaan. Tämä perustelu ilmeisesti riittää syyksi hylätä jäsenäänestys ja ratkoa kysymyksiä kapeamman puoluekokousedustajajoukon kesken.  Äänestyksessä antoi äänensä 6339 ihmistä, mutta ketä se kiinnostaa, kun puoluekokouksesta nyt tulee Haapalalle liian tylsä?

haapala

Mahtaako valittelun pohjimmaisena syynä olla, että puoluekokousta varten valmiiksi tehty juttupohja joudutaan nyt kirjoittamaan uudelleen tai keksimään kokonaan uusia aiheita viikonlopulle, kun puheenjohtajavalinta meni tutkan alta? Vai onko kyse siitä, että vasemmistoliiton tekemänä demokraattinenkin ele on jotenkin epäilyttävä ja luultavasti piilottaa alleen stalinistisia hirmutekoja? Oli miten oli, Andersson saanee puheenjohtajana tottua siihen, että Iltalehden ja Timo Haapalan näkökulmasta on aika vaikeaa tehdä mitään oikein. Totalitarismin torjuminen Suomessa kun näyttää etenevän ennen kaikkea haukkumalla kaikkia yrityksiä muuttaa poliittista järjestelmää ihmisten näkemyksiä paremmin huomioivaksi.

 

iltsi.png

Standard

Miksi puoluepolitiikka on niin luotaantyöntävää?

Olen aina äänestänyt kuuliaisesti, koska olen omaksunut luutuneen käsityksen, että se on tärkeää. Silti minua on kalvanut tunne, että jokin tässä kaikessa on pielessä. Vaikka seuraan puoluepolitiikan käänteitä aktiivisesti, siihen osallistuminen ei oikein jaksa kiinnostaa. Viime aikoina olen pohtinut erästä konkreettista syytä siihen, miksi näin on.

Olen päässyt turhautumiseni syiden jäljille vasemmistoliiton sisäisen, noin 1000 jäsenen facebook-ryhmän avulla. Ryhmä muistuttaa vihreiden vastaavaa: siellä rivijäsenet keskustelevat politiikasta, nostavat esiin ajankohtaisia uutisia ja pohtivat, miten puolueen kannatusta voisi lisätä. Itsessään ryhmät ovat mainioita ruohonjuuritason vaikuttamisen mahdollistavia kanavia. Erityisesti viime aikoina huomioni on kuitenkin kiinnittynyt yhteen seikkaan: keskusteluissa paistaa usein huoli sellaisista kuvitteellisista ihmisistä ja ihmisryhmistä, jotka eivät itse ole keskustelussa mukana. Keskustelu siis pyörii usein jossain keskusteluun osallistuvien konkreettisten henkilöiden konkreettisten poliittisten aloitteiden ulkopuolella. Se keskittyy poissaoleviin potentiaalisiin kannattajiin, joiden jokaisen oikun seuraaminen ja ennalta arvaaminen näyttää olevan joidenkin mielestä poliittisen liikkeen tärkein tehtävä.

Hyvä esimerkki on vasemmistoliiton ryhmän hiljattainen keskustelu feminismistä. Keskustelun lähtökohta oli ehdotus vasemmistoliiton julistautumisesta feministiseksi puolueeksi. Ehdotus keräsi nopeasti paljon kommentteja, joista osa oli kiittäviä, osa ehdotuksen vastaisia. Huomionarvoista monissa vastustavissa ehdotuksissa oli, että ne eivät pitäneet ehdotusta ongelmallisena sen takia, että feminismissä olisi jotain vikaa. Sen sijaan ongelma ehdotuksessa oli feminismi-sanan ”kaiku” ja se, että se estäisi puolueelta laajemman äänestäjien suosion saavuttamisen.

Nämä kommentit tiivistävät turhautumiseni puoluepolitiikkaan hyvin. Ensimmäinen ajatukseni niitä lukiessani on, miten väsyttävää on, että huomio on aina jossain konkreettisen tekemisen ulkopuolella. Huoli kohdistuu aina potentiaalisiin äänestäjiin, jotka ajatellaan konservatiivisiksi ja ymmärtämättömiksi. Oikean, konkreettisen feministin ehdotus feministisestä politiikasta ei merkitse ollenkaan niin paljon kuin se joku jossain, joka varmaan pitää feminismiä ihan roskana. Tuo kuviteltu keskimääräinen joku saa siis äänensä aina paremmin kuuluviin kuin oikeat ihmiset. Ilmiö ei koske mitenkään erityisesti vasemmistoliittoa, vaan pätee puoluepolitiikkaan yleisemminkin. Puolueet tekevät asioita ennen kaikkea lähettääkseen viestejä mahdollisille äänestäjille. Kukaan ei oikein edes kysy, voisiko puolue olla sellainen liike, jossa näkyvät siinä mukana olevien ihmisten konkreettiset tarpeet tehdä muutoksia ennemmin kuin joidenkin kuvitteellisten ihmisten kuvitteelliset tarpeet.

Kun huomio on seuraavien vaalien tuloksessa, tekeminen vaalien välillä on ennen kaikkea erilaisia viestintäkampanjoita. Lähtökohtana ei siis ole, että ihmiset tekevät politiikkaa osana liikettä, vaan että puolue tekee politiikkaa heidän puolestaan, kunhan hyvällä viestinnällä vaan saadaan ihmiset äänestämään. Ihmisten puolueuskollisuuden heikentyessä kosiskelu yritetään ulottaa yhä laajemmalle joukolle, puhutella mahdollisimman monenlaisia ryhmiä. Tuloksena on tylsiä ja tasapaksuja kampanjoita vaalien alla.

Samasta syystä puolueissa ei ole riittävästi toiminnan mahdollisuuksia. Puolueet eivät juuri osallistu konkreettisiin aloitteisiin, esimerkiksi kerää tarinoita naisten seksuaalisesta ahdistelusta, puolusta marjanpoimijoiden oikeuksia tai kerää rahaa ISISin uhkaamille kurdeille. Ne voisivat hyvin tehdä noita kaikkia, mutta niiden toiminta keskittyy kapeaan edustukselliseen politiikkaan. Puolueet eivät ole liikkeitä, vaan vaaliorganisaatioita.  Niiden fokus ei ole niissä mukana olevien ihmisten tarpeiden ilmaisussa ja toiminnassa, vaan aina jossain muualla: sen konservatiivisen, keskiverron ja passiivisen äänestäjän metsästyksessä, vaaleissa, jossain meidän elämiemme ulkopuolella. Kansalaisten luottamus on kansalaisten aktiivisuutta tärkeämpää.

Tämä kirjoitus on epäoikeudenmukainen puolueita kohtaan, sillä niiden aktiivit totta kai tekevät juuri tuollaisia omaehtoisia asioita, joita yllä listataan. Kysymys onkin siitä, että tällainen aktiivisuus ei ole puolueiden ydintoimintaa, vaan jotakin siinä sivussa, jotakin mikä unohtuu aina kun uusi gallup-tulos tulee.

Mitä asialle pitäisi sitten tehdä? Se ei välttämättä ole oleellinen kysymys. Mikäli puolueet eivät ole innostava tapa tehdä politiikkaa, ihmisten aktiivisuus ennen pitkää ohjautuu johonkin muualle. Mikäli puolueet haluavat estää tämän, niiden täytyy pystyä muuhunkin kuin graafikoiden palkkaamiseen. Ainoa tapa tehdä politiikasta kiinnostavaa on antaa ihmisille mahdollisuus tehdä sitä itse. Puolueiden haaste on tulla tarpeeksi mielekkääksi tavaksi toteuttaa tämä.

 

ceci.jpg

Standard

Kauppalehti yllättyi: vasemmisto ei kannata oikeistopolitiikkaa

Suomessa on tällä hetkellä blokkipoliittinen asetelma. Talouskuripolitiikkaa kannattava päministeri Juha Sipilä valitsi hallitukseen Keskustan rinnalle kaksi puoluetta, jotka ovat valmiita ajamaan läpi toivotut vyönkiristykset. Syntyi oikeistoblokki, jota yhdistävät muun muassa nämä käsitykset:

  • Työllisyys paranee lisäämällä työvoiman tarjontaa, eli pakottamalla ihmiset ottamaan työtä vastaan esimerkiksi heikentämällä työttömyysturvaa
  • Vienti on nyt keskeisin tapa saada talous kasvuun ja se saadaan aikaan alentamalla työn hintaa
  • Julkinen sektori on liian suuri, ei-tuottava kuluerä, ja yksityisen sektorin pitäisi huolehtia työllistämisestä
  • Julkisen sektorin velkaantuminen on itsessään ongelma, jonka takia tarvitaan leikkauksia eikä elvytystä

Nämä käsitykset ja niiden pohjalta tehty politiikka ei ole itsestäänselvää, vaan ideologista. Ne ovat tyypillisiä oikeistolaisen politiikan ajatuksia. Niille vaihtoehtoisia ajatuksia ovat oppositiopuolueet esitelleet muun muassa omissa vaihtoehtobudjeteissaan (1,2,3).

Kauppalehden vastaava päätoimittaja Arno Ahosniemi on kuitenkin hämmentynyt. Kirjoituksessaan ”Iloisesti sirkuttava muutosvastarinta” Ahosniemi valittelee, että ” hallitus on joka rintamalla törmännyt väkevään EI-liikkeeseen, joka torppaa kaikki hyvät ideat alkuunsa.” Ahosniemi listaa joukon hallituksen esityksiä, joita oppositio ei ole hyväksynyt.

Ahosniemi puhuu ”hyvistä ideoista”, ei politiikasta. Hänelle kyse on ”Suomen nostamisesta suosta”. Ahosniemen listan hallituksen ehdotuksista, joita on vastustettu, kuuluu seuraavasti:

Julkisen sektorin lomien lyhentäminen                                     
Opintotuen leikkaukset                                      
Muun kuin omaa koulutusta vastaavan työn vastaanottaminen                                              
Paikallinen sopiminen
Ensimmäinen sairauslomapäivä työntekijän omaan piikkiin                                                        
Ansiosidonnaisen työttömyysturvan leikkaukset                                               
Työn tekeminen työttömyyskorvausta pienemmällä palkalla                                                    
Aktiivinen katuminen veropetostapauksissa
Työajan pidentäminen juhlapyhiä vähentämällä                                                
Päivähoitomaksujen nostaminen                                                
Työntekijän koeajan pidentäminen                                            
Yksityisten palvelujen lisääminen terveydenhuollossa
Lomarahojen leikkaukset                                                                                             
Oppisopimuskoulutuksen laajentaminen
Työttömyyskorvausten muuntaminen starttirahaksi

Tämän listan ”hyvistä ideoista” valtaosa voidaan jakaa kolmeen luokkaan seuraavasti:

ENEMMÄN TYÖTÄ SAMALLA / PIENEMMÄLLÄ PALKALLA
Julkisen sektorin lomien lyhentäminen
Ensimmäinen sairauslomapäivä työntekijän omaan piikkiin
Työajan pidentäminen juhlapyhiä vähentämällä
Lomarahojen leikkaukset
MUUT TOIMEENTULON HEIKENNYKSET
Opintotuen leikkaukset
Ansiosidonnaisen työttömyysturvan leikkaukset
Päivähoitomaksujen nostaminen
TYÖNHAKIJOIHIN KOHDISTUVAT KURITOIMENPITEET
Muun kuin omaa koulutusta vastaavan työn vastaanottaminen
Työn tekeminen työttömyyskorvausta pienemmällä palkalla
Työntekijän koeajan pidentäminen

Ne ovat siis tyypillisiä alussa listatun oikeistoideologian mukaisia ehdotuksia. Ei tarvitse ajatella, että ne ovat väärin tai tyhmiä myöntääkseen, että ne selvästi ovat ideologisia. Kenenkään ei pitäisi ihmetellä, että keskustavasemmistolainen oppositio vastustaa niitä.

Luokittelun jälkeen jää lyhyempi ehdotuslista:

Paikallinen sopiminen
Aktiivinen katuminen veropetostapauksissa
Yksityisten palvelujen lisääminen terveydenhuollossa
Oppisopimuskoulutuksen laajentaminen
Työttömyyskorvausten muuntaminen starttirahaksi

Yksi ehdotus koskien työntekijän neuvotteluaseman mahdollista heikentymistä, yksi koskien veronkiertäjien rangaistusten lieventämistä (jonka hallitus itse veti takaisin), yksi koskien yksityisen sektorin voitontavoittelun tuomista julkisen alueelle, yksi koskien oppisopimuskoulutusta ja yksi starttirahaa.

Kolme ensimmäistä viidestä ovat myös laskettavissa ideologisesti oikeistolaisiksi ehdotuksisksi. Jälleen, ei tarvitse vastustaa niitä myöntääkseen niiden ideologisuuden. Oppisopimuskoulutuksen laajentaminen ja työttömyyskorvausten muuntaminen starttirahaksi ovat listan ainoita kohtia, joiden poliittinen väri ei ole aivan itsestäänselvä.

Miksi politiikka on niin vaikeaa? Sitä kysyy tavallaan Kauppalehtikin, mutta päätoimittajalla mielessä on vain, miksi hyviä ideoita ei kuunnella. Minulle tuo kysymys näyttäytyy vähän toisin. Minä pohdin, miksi päätoimittajan on niin vaikeaa myöntää, että politiikassa on vaihtoehtoisia näkemyksiä eikä mitään objektiivisesti hyviä ideoita.

Opposition tehtävä on vastustaa ja esittää vaihtoehtoja. Päätoimittaja voisi edes yrittää muistaa, että nyt esitettävät hallituksen ideat eivät ole ainoita mahdollisia.

 

man

Kuva: Pixabay

 

Standard